Punk ei kuole koskaan, julistaa Folkhem esikoisalbuminsa avausraidalla. Tai ei se mitään julista, sillä ”viiden lauluntekijän bändin” toimintatapa on maailman tarkkaileminen ironisen etäisyyden päästä, niin isoja teemoja kuin se yrittääkin pyöritellä. Superbändistä löytyy muusikoina ja biisintekijöinä nykysuomipopin ytimessä vaikuttavia hahmoja, mutta Folkhemin idea on nähtävästi vapauttaa popin muoto onton sisällön kahleista. Kovin pitkälle bändi ei kuitenkaan tässä pääse.
Tästähän voisi syntyä jotain kiinnostavaakin, mutta ensinnäkin Folk-hem tyytyy musiikillisesti lussuun elektrosuomipoppiin, jossa ei Alpo Nummelinin mukanaolosta huolimatta ole jälkeäkään jonkun Ruusujen ristiriitaisesta kunnianhimosta. Folkhemin keskitempoiset kappaleet lipuvat toisesta korvasta sisään, toisesta ulos herättämättä mitään tunteita.
Teksteistä voi sentään vähän triggeröityäkin, sillä Ylin yhteinen nimittäjä -biisissä pahimmillaan ilmenevä sanoitustyyli perustuu ajankohtaisten asioiden luettelemiselle ja ilmeisille kysymyksille, joihin ei löydy vastauksia.
On surullista, jos ammattilaiset eivät mission löytäessäänkään pysty parempaan. Kaiken lisäksi yli puolet levyn biiseistä on jo julkaistu singleinä.