Itsestäänselvyyksiä: Rakastan norjalaista Leprousia. Rakastan myös Einar Solbergin laulua ja hänen herkkää intensiteettiään kaikissa tekemisissään.
Odotuksia: Kun sain kuulla, että Solberg julkaisee sooloalbumin, halusin hänen menevän niin kauaksi kuin on mahdollista Leprousin soundista, joka sekin on muuttunut yhä kokeilevammaksi.
Ensivaikutelmia: Kokeileva albumi 16 todellakin on. Albumin genrepaletti on niin laaja, että kutsutaan sitä vaikkapa progepopiksi, jolla Solberg revittelee yhdessä kappaleessa ambientin, toisessa triphopin, kolmannessa powerballadien ja neljännessä hiphopin sävyillä, ja niin edelleen.
Jälkimakuja: Hajanainen albumi viistää välillä läheltä Leprousin viimeisiä levyjä ja pääsee yhtä usein kauas siitä. Kaikkia kappaleita yhdistää se sama valitettava asia, että ne ovat kuin ovatkin kokeiluja. Ihan kuin Solberg olisi joka sävellyksen kohdalla valinnut genren, lähtenyt leikittelemään sillä ja tulokset jäävät kauaksi verevyydestä.
Lopputulema: 16 on Solbergin henkilökohtaisin ja taiteellisesti vapautunein albumi ikinä, mutta sisäänpäin kääntyneellä tavalla. Levy sisältää paljon upeita hetkiä, mutta kokonaiset kappaleet eivät vain millään kosketa.