Arvio: Ville Laihialan uutuus on kahden tähden paketti geneeristä ärinää ihmiskunnan typeryydestä

Arvio julkaistu Soundissa 8/2022.
Kirjoittanut: Niko Peltonen.

Arvio

Ville Laihiala & Saattajat
Ei meillä ole kuin loisemme
Sakara

Raskaan suomenkielisen musiikin kenttä saa uuden ja ehkä odotetunkin nimen, kun Sentenced-vokalisti Laihiala esittäytyy uusine yhtyeineen. Vaikka miehen tässä välissä toimineet bändit Poisonblack ja S-Tool saivat oman määränsä suosiota, tuntuu sooloura uudelta vaihteelta tekemiseen.

Harmi ettei Laihialalla ole tarjota juuri muuta kuin sitä arvattavinta. Saattajien musiikki karttelee ”varsinaisen metallin” tyylipiirteitä, mutta runttauksen raskas tahti ja junnaavat kitarariffit erottavat sen suomirockistakin. Debyyttilevy tarvitsisi paljon lisää melodista avaruutta kietoakseen pauloihinsa. Juuri sitähän Sentencedistäkin parhaimmillaan löytyy.

Mitään sen kiinnostavampaa ei ole tarjolla tekstiosastollakaan. Ihmiskunnan typeryydet ja elämän tyhjänpäiväisyys ahdistavat, Maailma loppuu heti avausraidalla. Mantra kuuluu: ”Ennemmin itseni hengiltä juon kuin katselen ihmiskuntaa.” Todella syvällistä.

Sitten olisi vielä versio Ismo Alanko -klassikosta Rakkaus on ruma sana. Kyllä, se on väännetty geneeriseen raskaaseen ilmiasuun. Ei, se ei puolusta paikkaansa oikein millään tavalla.

Vainoharhapaatos-eepoksella Saattajat tuntuvat johdattelevan vähän isomman vision äärelle, mutta sitten levy jo loppuukin.

Lisää luettavaa