Psykedeelinen musiikki on toisinaan paradoksaalisen kaavamaista, eikä Memorialskaan uhmaa sen reunaehtoja. Siitä huolimatta All Clouds Bring Not Rain lyö ällikällä.
Verity Susman ja Matthew Simms syytävät toisella yhteisellä pitkäsoitollaan pitsireunaisia tuntemuksia trombin nieluun, lisäävät vauhtia pienin elkein, antavat värien sekoittua ja vievät huomaamatta jonkin poikkeuksellisen äärelle.
Albumi on täynnä assosiatiivisen integroinnin nautintoa. Yhtäällä se kuulostaa Hair-musikaalin kimppuun päästetyltä Stereolabiltä, toisaalla Nico huojahtelee Tortoisen klubikeikan solistiksi. Memorials ei kuitenkaan harhaudu kierrättämään menneitä tai kopioimaan itseään. Vaikutealttiimmillaankin se nojaa eteenpäin. Välillä Susmanin Electrelane-viitteinen tulkinta nostaa pintaan myös muusikoiden omat taustat.
Levyn juhlavimmat hetket löytyvät murtuneiden patojen raunioilta. Dropped Down the Wellin ja Watching the Moonin kaltaiset julistukset ovat kierros kierrokselta voimistuvaa miellevirtaa, joka ei häpeile tarttuvuuttaan. Mutta tyventäkin kannattaa tutkailla. Vaikka aavistuksen tukkoinen äänimaailma pyöristää yksityiskohtia, hiljaisemmistakin hetkistä välittyy rikas sisäinen maailma.
Memorials tuntee perustansa. Siksi musiikki kestää kerrostensa painon.