Voiko kuulija olla hieman pahoillaan siitä, että yhtye tekee tupla-albumin sijaan yhden levyn? Näemmä voi. Salaliitto on kirjoittanut parhaat levynsä, kun se ei ole taistellut kelloa vastaan edes etäisesti.
Peräti 71-minuuttinen Portaat (2023) osoitti, miten vangitsevasti Salaliitto tekee progeilevan tunnelmoivia ja samalla popisti iskeviä kappaleita. Tähtienvälinen-albumin kohdalla onkin täysin kuulijasta kiinni, onko hyvä, että levy kestää vain 40 minuuttia ja saksii samalla Salaliitto-kudelmasta monia sivuhaaroja.
Yhtye näyttää jälleen kykenevänsä kirjoittamaan todella kauniita, jopa runollisia popkappaleita. Asteriski, Jäämeri ja Hiljaisuus ovat popkirjoittamisen kiteytymiä, joissa on kaikki kohdallaan. Biisit ovat melodisesti tarpeeksi kiinnostavia koukuttaakseen heti, mutta paljastavat itsestään yhä enemmän lisäkuunteluilla.
Silti levyn jokaisen kappaleen kohdalla jää kaipaamaan vapaampia salaliittomaisuuksia. Vielä hypnoottisempia kitarointeja, viipyilevämpiä koskettimia ja tunnelmiin pysähtymisiä. Sitä, kun sävellysten proge oli vielä hieman progempaa ja pop vielä popimpaa.
Tähtienvälinen on Salaliitto-mittapuulla ”vain” ihan hyvä albumi.
