Olli Hirvonen, kitaristimme New Yorkissa, yllättää kolmannella levyllään, jonka musiikki ei aiempien levytysten tavoin ole täysveristä jazzia. Korona-aika on tuottanut Hirvosen mielessä melankolista ja lyyristä instrumentaalimusiikkia, jonka hän tulkitsee tutusti Fender Jazzmasterillaan. Kirjastoissa tällainen helposti luokiteltaisiin new age/maailmanmusiikki/fuusiot-luokkaan, vaikka musiikki on ”helpointa”, mitä Hirvonen on tähän mennessä julkaissut.
Kielon kappaleista useimmat saavat bändisäestyksen ja kulkevat enimmäkseen 4/4-tasarytmissä. Jazzille ominaista kolmimuunteista swing-rytmiä ja ylipäänsä rytmin synkopointia sävellykset painottavat vain maltillisesti. Se ei tarkoita, että groove olisi unohdettu, se on vain hienovaraisempaa.
Yksi klisee kuuluu, että mitä pidemmälle jazzmuusikko etenee urallaan, sitä vähemmän nuotteja hän soittaa. Ainakin Hirvoseen tämä totuus pätee. Vaikka Kielo paljastaa artistista uuden herkemmän puolen, jonkinlaista irtiottoa Hirvoselta silti levyn mittaan toivoisi. Ehkä pieni soitannallinen revittely ja hulluttelu voisi riittää.
Kielo jää albumin teemana myös ulkokohtaiseksi. Onko kyseessä jonkinlainen suomalaisuuden brändäys? Kenties artistin ajatuksena on ollut pyrkiä ajattomaan kauneuteen? Tulevaisuudessa Hirvosen New Helsinki -yhtyeeltä kuulisi vielä mieluusti uutta musiikkia.