Satan’s Fallilla on kakkoslevyllään varsin hyvät lähtökohdat maailmanvalloitukseen, kun yhtye on saanut isomman levy-yhtiön tuen taakseen. Sisällöllisesti isoja muutoksia ei ole kuitenkaan tapahtunut verrattuna Final Day -debyyttiin (2020), vaikka nyt jos koskaan olisi ollut osuva ajankohta näytön paikalle.
Satan’s Fall kumartaa edelleen syvään perinteisten hevibändien suuntaan, ja jos edellisen levyn kohdalla puhuttiin brittihevistä, kyllä saksalaisbändienkin vaikutus on ilmeinen. Bändin paras piirre on sen melodiat, ja nimenomaan niiden maalaaminen kitaroilla. Kaiken kaikkiaan kitaratyöskentely tarjoilee paljon herkkuja ja on osoitus hyvästä tyylitajusta. Kappalemateriaali on edelleen melkoista varman päälle pelaamista kiehtovista riffeistä huolimatta. Laulaja Miika Kokko on saanut vuosien myötä syvyyttä ääneensä, mutta edelleen miehen äänialue uhkaa loppua paikka paikoin kesken.
Destination Destruction on suhteellisen vaivaton kuunnella. Sävellykset ovat tyylin mukaisesti onnistuneita, mutta suurten tunteiden syntyminen kaipaisi bändiltä oleellisesti vapaampaa lähestymistapaa. Vaikka perinteitä haluaisi kunnioittaa, ei niiden pidä antaa kahlita. Levyn varsinainen päätösraita Dark Star on erinomainen näyttö huikean tunnelman rakentamisesta. Satan’s Fall selvästi osaa ja pystyy, jos se vain haluaa.