Hanurivelho Kimmo Pohjonen ja Ismo Alanko yhdistivät voimansa jo kauan sitten, mutta kiireisiä miehiä kun ovat, niin ensimmäinen kokopitkä tulee vasta nyt. Tosin asialla ei ole pelkästään mainittu duo, olennaista osaa näyttelee elektronisesta äänenmanipuloinnista vastaava Tuomas Norvio.
Outoudestaan huolimatta pelillä on selkeät raamit. Ytimessä on improvisaatio ja (ennen muuta ihmis)äänenkäyttö, eivät tekstit, joita tässä kuullaan tuskin nimeksikään. Silti kokonaisuus jakautuu toisistaan erottuviin biiseihin ja jollain tasolla tätä voi sanoa jopa rocklevyksi. Kyllä pidemmän kaavan jäljet Sielun Veljiin johtavat. Erityisen selvää tämä on Baashaa-kappaleessa, joka paahtaa muita kitaravetoisemmin hurjalla energialla jossain punkin, bluesin ja kosmisen transsin kolmiossa.
Flashbackit mongolialaisesta kurkkulaulusta pulpahtelevat myös albumin mittaan pintaan useasti eikä etnisempi metallikaan tästä järin kaukana ole.
Lopputulos on sillä tavoin railakasta ja kaikelle nauravaa mekkalointia, että voin kuvitella levyn tekemisen olleen hyvinkin hauskaa. Huumoria ei pihdata ja sillehän on nykyisessä ilmapiirissä ihan erityistä käyttöä. Meno on terapeuttista sekä tekijöille että kuulijoille. Aika näyttää kuinka kestävää taidetta tämä on kuuntelussa: estradilla homma toimii missä kulttuurissa hyvänsä. Sen verran syvillä inhimillisyyden akseleilla tässä voimistellaan.