Johtuuko sitten siitä, että Rage Against The Machine ja Soundgarden olivat niin olennainen osa 90-luvun rockia, että Audioslave tuntuu edelleen olevan vähemmän kuin osiensa summa. Bändin mieltää yhä jäsentensä aiempien meriittien kautta jonkinasteiseksi projektiksi, vaikka Revelations on sentään Audioslaven kolmas levy.
Tätä asennetta vastaan Audioslave taistelee väsytystaktiikalla, sillä myös Revelations jatkaa aiemmin viitoitetulla tiellä, joka jo alun alkaenkin haisi pistävästi kompromissilta. Roolijaossa on jälleen näkyvimmät roolit jaettu Tom Morellolle ja Chris Cornellille. Jälkimmäisen tumma ääni on edelleen miellyttävää kuunneltavaa ja jopa irtautunut Soundgardenin aikojen pahimmasta näennäistunnelmoinnista. Sen sijaan Morellon itsetarkoituksellisuuden rajamailla kiikkuva kikkailu alkaa jo ärsyttää. Soittoteknisesti uranuurtajan titteliä ei tarvitse mieheltä riistää, mutta neljätoista vuotta soittotyylin lanseeraamisen jälkeen odottaisi ilmaisuun jo toistakin lähestymistapaa. One And The Samen (!) alussa moinen korpeaa jo niin paljon, että koko levyyn alkaa suhtautua tahallisen skeptisesti.
Tällainen asenne kostautuu, sillä Revelationsin parhaat hetket ovat albumin loppupuoliskolla. Eritoten Shape Of Things To Comen säkeistöjen pidättely ja kertosäkeen ärhentelyyn jätetty herkkyys näyttää, miten ammattilaiset hoitavat hommat kotiin. Biisimateriaaliin ei Revelations muutenkaan totisesti kaadu, sillä hittejä levyllä riittää sen minkä jaksaa poimia. Silti liian usein hommassa on harrastamisen maku. Intohimon ja itse musiikin ytimeen porautumisen ovat miekkoset jälleen jättäneet muille.
Revelationsin sointimaailma pelastaa kuitenkin paljon. Lämmin ja maanläheinen 70-luvun fiilis tekee levystä huomattavasti mukavampaa kuunneltavaa. Tim Commerfordin ja Brad Wilkin yhteispeli on sekin jäntevässä rentoudessaan luksusta. Moisen esiin nostaminen tosin tuntuu hölmöltä, sillä tämän osaston väeltä moisen pitäisi olla jo lähtöolettamus.
Tuntuu, että Audioslaven asemasotavaihe tuottaa tulosta. Suhtautuminen bändiin muuttui tällä levyllä hitusen vähemmän varautuneeksi ja Revelationsin voi julistaa Audioslaven toistaiseksi parhaimmaksi albumiksi. Jatkossa tarvitaan kuitenkin huomattavasti radikaalimpaa lähestymistapaa – sitä samaa pioneerihenkeä, joka näistä musikanteista teki alunperinkin merkittäviä tekijöitä.