AUDIOSLAVE: Audioslave

Audion orjat, sorron yöstä nouskaa… Tai menkää sittenkin takaisin nukkumaan. Sillä täältä ei taida löytyä ihan sitä, mitä odotettiin.

Mutapallollamme asuu aikamoinen joukko ihmisiä, joihin on ehkä myös järjen, mutta pikemmin kai silti tunteen tasolla vedonnut ensin Soundgardenin ylvään vellova miesenergia ja sittemmin Rage Against The Machinen räksyttävän metallinmakuinen agit rap. Ainakin tälle joukolle – ja toiveikkaasti varmasti muillekin – lähtivät ensinmainitun solisti Chris Cornell ja jälkimmäisen soitinrykmentti eli kitaristi Tom Morello, basisti Tim Commerford ja rumpali Brad Wilk rakentamaan levyä, joka on nyt valmis.

Jos oli Stewart Copelandin, Les Claypoolin ja Trey Anastasion taannoin muodostama Oysterhead uuden vuosituhantemme ensimmäinen "supergroup", on Audioslave taatusti se toinen. Raskain sydämin on kuitenkin todettava, ettei tämä tuore Rage Against The Soundgarden yletä lunastamaan odotuksia. Paperillahan idea toimi kuin saksalainen laatuauto, mutta lopputulos on lähes yhtä onneton kuin väite, jonka mukaan jonkun valtion vakoojat köröttelisivät diplomaattikilvin varustetulla autolla videokuvaamaan jonkun toisen valtion suurlähetystöä.

Levyä kuunnellessa tekee mieli päätyä siihen lopputulokseen, että Kim Thayil ja Zack de la Rocha osasivat ilmeisesti tarkkailla Gardenin ja Ragen laatua hyvin. Tai siihen johtopäätökseen, että Audioslaven sisällä diggaillaan toisten vanhoja tekemisiä niin paljon, ettei kritiikkiä uskalleta tuoda julki. Suurin sudenkuoppa löytyy tästä: Cornellin maneerit on kuultu, samoin Commerfordin ja Wilkin rap-vetoiset kompit. Ainoa virkeä peluri kentällä on Morello, tuo uuden sähkökitaran Leonardo da Vinci. Henkilökohtaisella panoksellaan mies nostaakin Audioslave-levyn arvoa roimasti.

Kukaan, joka on lukenut miesten haastatteluja tai kuunnellut heidän aiempien yhtyeidensä levyjä myös rivien välistä, ei ylläty havaitessaan uuden kiekon liikkuvan musiikillisesti jossakin Led Zeppelinin ja varhaisen Rushin suunnalla. Lyriikoiden puolella tarvotaan taas Cornellille ominaisten eksistentiaalisten ja isojen aiheiden parissa. Ehkä positiivisinta onkin lopulta huomata, ettei korva ole ehdollistunut vaatimaan Cornellin äänen taustalle grungejättöistä jytää tai Morellon kitaran oheen chihuahuan äänialueella kulkevaa rap-polemiikkia.