Punk-ideologian parhaita piirteitä on se, että ”jokainen voi tehdä itse”. Se on kuitenkin tuottanut unohtumattomien helmien vastapainoksi paljon sietämätöntä mökää. Vastuu on kuulijalla.
Punkin typerimpiä puolia on nihilistinen menneisyyden kieltäminen ja perimmäisen punk-ajatuksen kanssa ristiriitainen poliittinen korrektius, joka usein pakottaa ikään kuin tuhoamaan jonkin tyylin, josta punkiin sitoutunut tekijä itse asiassa pitää, mutta ei voi sitä avoimesti myöntää. Tätä päälle kusemista pidetään sitten coolina ironiana.
Nämä ajatukset nousevat mieleen, kun kuuntelee Läjä Äijälän (Terveet Kädet, Death Trip ja niin edelleen) isoveljensä Markun kanssa 1980-luvun puolivälissä virittelemää Billy Boysia. Usein bändi oli pelkkä Läjä, mutta kasvoi lopussa tosi coolin näköiseksi kvartetiksi, joka olisi tehnyt pahaa jälkeä maailmalla, jos olisi oikeasti kehittänyt konseptiaan.
Billy Boys oli nimenomaan konsepti ja hyväkin sellainen. Kovasti sukua Suicidelle, joka hyvin samantapaisella, mutta kypsäksi haudotulla idealla ylsi legendaarisen statukseen ihan syystä.
Billy Boys sen sijaan ruhjoi mahdollisimman rujoilla elektronisilla soundeilla, neandertalilaisilla konerytmeillä, vieraannutusefekteillä ja tahallisilla vaihevirheillä amerikkalaisesta juurimusiikista psykoottisesti kaoottisen painajaisen. Useimmat raidat kuulostavat siltä kuin kivitalon kellarikäytävässä olisi äänitetty juovuksissa sekoilevaa bändiä. Esikuva on 1960-luvun lopulla aloittanut ja yhä esiintyvä texasilainen Legendary Stardust Cowboy, jota voi diggailla pari biisiä huvittuneena, mutta joka albumimitassa lähinnä piinaa.