CAMAROSMITH: Camarosmith

Dave Thompsonin kattava Alternative Rock -ensyklopedia määrittelee Jack Endinon mieheksi "joka loi 80-luvun lopulla muotoutuneen Seattle-soundin." Kun miehen CV:stä löytyy Nirvanan, Soundgardenin, Screaming Treesin, Mudhoneyn ja Babes In Toylandin kaltaisia nimiä, voi tähän väitteeseen yhtyä vaivatta. Mutta sen sijaan, että Endino nykyään tuottaisi moderneja menestyjiä, on hän pysynyt underground-aatteilleen uskollisina. Miehen uusimmat tuotannot ovat hyvin erityylisistä lähtökohdista ponnistavia bändejä, joita yhdistää Endinon lisäksi ainakin jumalaton tinkimättömyys ja Black Sabbathin kaltaisiin perusarvoihin uskominen.

Post Stardom Depressionin Ordinary Miracles kuulostaa ensi maisteilla The Cultilta, joka on studiossa saanut apua niin Trent Reznorilta kuin Korniltakin. Lopputulos on häiriintynyt, mutta melodinen ja paikoitellen jopa hittihakuinen. Pienellä hiomisella Post Stardom Depressionin voisi helposti kuvitella myyvän läjäpäin levyjä, onhan yhtyeen ulkokuorikin varsin hyvällä mallilla. Näin kierolla keitoksella siihen tuskin ylletään – odottakaamme siis rauhassa ison levy-yhtiön kaappausta ja pakollista tyylikoulua.

Camarosmithistä ei menestyjää leivota isolla rahallakaan. Turpeat partasuut soittavat ankarimman luokan pörinästoneria, joka jättää Fu Manchut ja kumppanit haukkomaan henkeään.

Endinon kunniaksi on sanottava, että Camarosmith soundaa selvästi genren keskivertopumppuja paremmalta. Raskaalta tottakai, mutta happeakin maltetaan välillä haukata. Sarjamurhaaja Son Of Samista kertova S.O.S.-punkrokkaus ponnahtaa esiin jo temponsa puolesta. Camarosmithin aihetulkinta ei aivan Spike Lee Summer Of Sam -leffalle vertoja vedä, mutta jotain suuntaviivoja Adrien Brodyn esittämään punkkarihahmoon voi biisistä vetää.