Jonathan Moren ja Matt Blackin lontoolainen Coldcut aloitti toimintansa kaksi vuosikymmentä sitten. Kaksikon ja lukuisien muiden 1980-luvulla kullanarvoista pohjatyötä tehneiden pioneerien perustavanlaatuiset ideat ovat muuttuneet vuosien varrella arkitiedoksi. Niiden musiikin tuntemus on käännetty kirjoiksi ja tietokannoiksi. Tekniset innovaatiot ja luovat ratkaisut ovat juurtuneet esioletuksiksi samplereihin ja levysoittimiin.
Coldcutin ja sen aikalaisten työ on levinnyt niin laajalle, että niiden saavutusten arvioiminen on 2000-luvulla ylitsepääsemättömän vaikeaa. Toisinaan joku ehdottaa ajattelemattomasti, etteivät veteraanit näytä saaneen mitään omaa aikaan. He ovat olleet mukana rakentamassa perustaa, josta on kasvanut yhteinen ja jolle lukuisat rytmimusiikin kehityspolut ovat rakentuneet.
Coldcutin varhainen työ on loistavaa. Se oli sitä aikanaan ja se on sitä nyt. Sen sijaan uudempi Coldcut jakaa aiheestakin mielipiteet, koska sen laajakatseisuus ja fuusiot lukeutuvat niihin edellä mainittuihin seikkoihin, jotka eivät enää erotu sen seuraajien töistä. Lukuisine vieraineen ja u-käännöksineen Sound Mirrors alleviivaa näkemystä, jonka mukaan Coldcut on tanssilattian ulkopuolella parhaimmillaan muuttumaton työkalupakki.