Läntisen naapurimme The Concretes on luonut neljännelle albumilleen hyvin tunnistettavan soinnin. Yhtye rikastaa jouhevasti etenevää tweepoppiaan maltillisesti efektoiduilla kitaroilla, synteettisillä efekteillä ja groovella, joka on paikoin solahtaa elektronisen popin puolelle.
Levyn äänikuva on melankolisen utuinen, välillä jopa itsestään selvällä tavalla filmaattinen. Laulaja Lisa Milbergin ääni, joka viistää jatkuvasti Róisín Murphyn tutuksi tekemiä tiluksia, vahvistaa harkittua vaikutelmaa entisestään. Niin ikään likellä ollaan The xx:n lanseeraamaa ilmavaa popminimalismia.
Onneksi The Concretesilla on referenssien ohella aseinaan nippu kelvokkaita kappaleita. Crack In The Paint viehättää ajattomalla urkumelodiallaan ja sitä seuraava I Wish We’d Never Met riisutulla melankoliallaan. All Dayn keikarimainen indiepop on puolestaan kaikessa raitapaitaisessa ja purjehduskenkäisessä vaivattomuudessaan kappale, jota ei voisi oikein kuvitella levytettävän Ruotsin ulkopuolella.