CONOR OBERST: Conor Oberst

CONOR OBERST
Conor Oberst
Wichita

Kuinka pitkään taiteilijaan voidaan viitata ihmelapsena tai lahjakkuutena? Conor Oberst täytti helmikuussa jo 28 vuotta, mutta kyseinen leima ei tunnu irtoavan miehestä millään. Noin viidentoista vuoden julkaisu-uran mittaan olisi luullut muitakin määreitä loistavaan laulunikkariin tarttuvan.

Nyt kuultavana on Conor Oberstin ensimmäinen soololevy sitten teinivuosien kasettijulkaisujen. Sen jälkeen hän on levyttänyt lähinnä Bright Eyes -nimellä, mutta kannattaa noteerata myös ainakin Desaparecidos-yhtyeen nimissä tehty suorasukainen, poliittinen punklevy Read Music/Speak Spanish (2002).

Conor Oberstin mielestä Bright Eyes on nykyään hänen, multi-instrumentalisti Mike Mogisin ja kosketinsoittaja Nate Walcottin muodostama bändi. Walcott on tälläkin levyllä mukana, mutta Mogis halusi viettää välillä aikaa perheensä kanssa. Siksi Oberstin mielestä ei ollut soveliasta julkaista albumia Bright Eyesin nimellä.

Bright Eyesin kolme edellistä albumia ovat kaikki olleet erinomaisia: konesoundeja kokeillut Digital Ash In A Digital Urn (2005), folktyylin kiteytymä I’m Wide Awake It’s Morning (2005) ja hienolla kantrihenkisellä bändisoitolla ihastuttanut Cassadaga (2007). Niistä viimeisimmän nimi viittaa Floridassa sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jota pidetään Yhdysvalloissa spiritismin ja meedioiden keskuspaikkana. Oma mystinen viitekehyksensä on myös Conor Oberst -kiekolla.

Tammikuussa Conor Oberst kokoontui The Mystic Valley Bandiksi ristimänsä porukan kanssa Tepoztlániin, Meksikoon. Seutu tunnetaan muun muassa atsteekkien jumalana pitämän sulkakäärmeen syntymäpaikkana sekä toistuvista ufo-havainnoista. Varsin kiehtova miljöö tilapäisen studion pystyttämiseen siis.

Myös tämän omassa rauhassa äänitetyn albumin tunnistaa heti Conor Oberstin tekemäksi, muutenkin kuin hänen sydämellisen, nätisti narisevan äänensä ansiosta. Oberstin diskografiassa albumi on ehkä kaikkein dylanistisin, Milk Thistlen kaltaisista hienoista, paljaista balladeista I Don’t Want To Die (In The Hospital) -biisin tapaisiin railakkaisiin renkutuksiin asti kuin pala palalta suuren vaikuttajan levyihin viittaava.

Conor Oberst -albumin äänityspaikka saattaa näkyä musiikissa rentona ja avoimena fiiliksenä, toisinaan jopa perusbändin varassa rämisevien rockien iloisuutena ja riehakkuutena. Nimekkäitä vieraita ei tällä levyllä ole mukana, eikä sillä myöskään kuulla Cassadaga-kiekkoa värittäneitä jousisovituksia. Levyn parhaat raidat ovat akustisia tunnelmapaloja, kuten Cape Canaveral, Lenders In The Temple ja Milk Thistle. Ehkä niitä äänittäessään Oberstin on pitänyt pysähtyä hetkeksi sen sijaan, että on vain nauttinut hedelmällisestä musisoinnista ystäviensä kanssa.

28-vuotiaana Bob Dylan julkaisi mukavan Nashville Skyline -albumin ja oli joidenkin mielestä jo entinen profeetta. Nälkäisen ja tuotteliaan Conor Oberstin lauluissa sen sijaan on yhä epätietoisuutta ja levottomuutta, joista on tullut hänen tavaramerkkinsä. Arvatenkin kyseessä on luonteenpiirre, joka ei katoa koskaan.

Tietenkään Conor Oberst ei laske pelkästään Dylanin ja muiden 60-lukuisten lauluntekijöiden varaan. Aivan kuten Ryan Adams, jonka ohi Oberst on ajanut jo kauan sitten, myös hän rakastaa The Smithsiä ja Morrisseyta. Mikä hienointa, Conor Oberst pystyy usein teksteissään samanlaisiin kiteytyksiin kuin Morrissey. Ja toisaalla hänen tulvivat ja rönsyilevät rivinsä tuntuvat Dylanin tapaan täysin tolkuttomilta.

Maailma on täynnä nuoria miehiä, jotka rakastavat soittamista, laulamista ja maisemien tuijottamista bussin ikkunasta. Heistä kellään ei taida olla taskussaan yhtä hienoa omien laulujen repertuaaria kuin Conor Oberstilla. Tämä ei ole hänen paras ja tärkein levynsä, mutta silti se on taas yksi vakuuttava näyttö Oberstin taidoista.