Onneksi olkoon! Vuoden yllättävimmän levyn pysti on jaettu.
Dandy Warholsin uusi pitkäsoitto on nimeään myöten usvainen teos, joka tulee varmasti jakamaan mielipiteet kahtia. Sanomattakin on selvää, että keskivertoa hörhömmälle kansanosalle levystä riittää riemua pitkään, mutta pophiteillä marinoidun Welcome To The Monkey Housen (2003) fanien voi olla vaikea Dandyjen uusinta tempausta sulattaa.
Helppoihin ratkaisuihin tottuneiden kuuntelijoiden tiputtaminen lienee ainakin osittain tarkoituskin, sillä varsinkin levyn alkupuoli on niin sankkaa trippailua, että yhtyeen toiminta vaikuttaa naurettavan läpinäkyvältä. Hetkittäin bändi vetää homman niin pahasti yli, että samalla kärryiltä tippunee myös hieman sitoutuneempi fani-aines. Jäljelle jäävät vain ne, joiden suurin ilo on kuunnella Pink Floydin bootleg-vinyyleitä takaperin. Ja se on todella huolestuttavaa.
Loppua kohden Dandyjen trippi tasaantuu. Kappaleet alkavat vähitellen kulkeutua normaalimpaan muottiin ja turhat jumituskohdat jäävät pois. Jopa pientä kantri-vaihdetta lyödään silmään. Vaikka yhtään napakymppiä ei levylle ole siunaantunut, ei Odditorium Or Warlords Of Marsia voi luokitella täydelliseksi hudiksi, sillä bändin johtohahmon Courtney Taylor-Taylorin terävä sävelkynä pistää paikka paikoin esiin, vaikkakin varsin hiomattomalla tavalla.
Valitettavasti samaa ei voi sanoa miehen tuottajan taidoista. Nyt jos koskaan olisi ulkopuoliselle paskafiltterille ollut käyttöä.