D´ANGELO: Voodoo

D'Angelon narsistinen ego-runkkarivideo etoo minua niin, että se uhkaa värittää suhtautumistani tähän levyyn, mutta myönnettäköön, että aidon seremonian sampleilla leikkivä Voodoo peittoaa useimmat kilpailijansa. Varteenotettava vastus löytyy Maxwellista ja Eric Benet'stä.
Edelleen reippaasti alle kolmikymppisen D'Angelon meininki pohjaa vankasti Sly Stonen loistavaan There's A Riot Going On-kauteen, etenkin ovelasti tuotetussa tilavassa soundissa, joka hyötyy muhkeasta narkoottisen funkystä bassosta, chicken scratch/wah -wah-kitaroista, eteerisesti leijuvista torvista ja vähäeleisesti kliseitä karttavista synttyfilleistä.
Laulupuolella mies kähmii Marvin Gayen ja Isley Brothersien perinnöstä kaiken minkä jaksaa kantaa. Valitettavasti reppuun ei näytä mahtuneen mainittavasti näiden yhteiskunnallisuutta, psykologista silmää tai huumorintajua. Vaikuttavasti vokalisoiva D'Angelo mainostaa lähinnä omaa erinomaisuuttaan. Jos näihin musikaalisiin eväisiin liittyisi aitoa spirituaalisuutta, niinVoodoota voisi sanoa moderniksi deep souliksi. Nyt se jää vain loisteliaasti toteutetuksi soul-liteksi.