Neljännellä albumillaan Kanadan brittiläisin yhtye tekee sen, mitä useat sen esikuvatkin tekivät hedonistisen itseihailun laannuttua. Duoksi kutistunut The Dears on Murray Lightburnin – jota myös mustaksi Morrisseyksi kutsutaan – johdolla aikuistunut ja masentunut nykymaailman menosta. Aikaisempia levyjä hidastempoisempi ja synkempi Missiles soi paikoin samalla hienostuneisuudella ja arvokkuudella kuin esimerkiksi Elbow tai myöhempien aikojen Blur. Muutos ei ole huono idea, mutta Missilesilla yhtye ei ole tunnistaa omia vahvuuksiaan.
Silloin kun The Dears malttaa pidättäytyä lukuisista levyä leimaavista radioheadismeista – jotka kuuluvat turhankin ilmeisesti melodioissa ja harmonioissa – osoittaa se oman vähäeleisen tyylikkyytensä. Kohtalokasta aihetta kepein ottein käsittelevä Crisis 1 & 2 on tästä hyvä esimerkki ja samalla levyn ainoa hitiltä haiskahtava raita. Riffien varaan rakentuvat kokeilevammat kappaleet jäävät sen sijaan sutimaan paikalleen vailla päämäärää, ja esimerkiksi Lights Offin irrallisen proge-outron sankarikitarointi ei viehätä yhtään.
Nykymuodossa yhtye osuu maaliin Dream Jobin ja Meltdown In A Majorin minimalistisen ja kiireettömän soulpopin parissa. Niissä myös Lightburnin pehmeä ääni pääsee oikeuksiinsa.