Lähestymistapa on oikea. The Death Of Gagarinia ei maanalaisesta pöhinästä huolimatta ole noteerattu mitenkään seuraavana isona juttuna, mutta yhtyeen habituksessa on sopivasti hedonismia, humpuukia ja kevyttä mediavedätystä. On huomattavasti tärkeämpää millaisen kuvan bändi haluaa itsestään antaa kuin se, miltä se suoranaisesti kuulostaa. Tästäkin huolimatta on helppo sanoa, että avarakatseisten Musen, Queens Of The Stone Agen ja Kingston Wallin ystävien käyttötottumuksiin tätä kelpaa suositella.
Bändi on debyytillään uppoutunut psykedelian ja tähteinvälisen rockin aikamatkalle eikä sellaisia reissuja ole ollut tapana arvottaa. Tässäkin matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ei sillä, että N:ro 9 olisi mitenkään yltiöhuuruinen trippi. Soittovetoinen, riffirikkaasta nykyrockista, progesta ja koko 1970-luvun ilmastosta yhteen ommeltu tilkkutäkki on värikäs, nukkainen ja lämmin. Kitarat säntäävät herkästi sooloilemaan eikä äkkivääriä käännöksiä pelätä ottaa. Itsevarmuus paikkaa mahdolliset tyylivirheet.
Ei levy mitenkään jatkuvaan käyttöön ole jumiutunut, mutta kyllä tässä suuruudenhullussa rockoopperassa on jotain perin kiehtovaa. Toimii niin taustalla kuin aktiivisessakin kuuntelussa.