Manchester on ollut vuosikymmenten mittaan bändituotannossaan hedelmällinen kuin kotoinen Mansemme. Kaupungista ovat lähtöisin muiden muassa Happy Mondaysin ja Oasiksen kaltaiset hirvitykset, yliarvostuksesta nauttineet The Stone Roses ja The Smiths sekä Buzzcocksin, Joy Divisionin ja New Orderin kaltaiset suuruudet. Acolytellä tuohon ketjuun liittyy trendejä sekoittava Delphic.
Delphicin laulaja Rick Boardman väittää uhmakkaasti kitaran kuolleen, mutta tästä huolimatta bändinsä on kelpuuttanut sen merkittävään rooliin koneidensa rinnalle. Clarion Call on heti levyn avauksena mainiosti kasvava ja takaa potkiva kitararockisen perinteen ja elektroniikan fuusio. Jatkossa painotukset vaihtelevat, mutta vanhaa ja hieman uudempaa yhdistellessään Delphic pyrkii katsomaan eteenpäin.
Acolyten eräänlaisiksi ääripäiksi erottuvat Halcyonin pophittisyys ja lähes yhdeksänminuuttisen kestonsa ajan jännitteen ylläpitävä, käytännössä instrumentaalinen nimiraita. Vaikka tämä levy ei mullista mitään, niin se soveltuu vaivatta sekä tanssittavaksi että kuunneltavaksi.