Division Of Laura Lee on ollut useamman vuoden hissukseen, joten oletin bändin tulleen tiensä päähän. Violence Is Timeless osoittaa kuitenkin, että yhtyeellä on yhä jotain annettavaa, vaikkei se uran tähänastista aallonharjaa (Black City, 2002) tavoitakaan.
Yksi Division Of Laura Leen kompastuskivistä on ollut, ettei se ole pystynyt fokusoimaan ilmaisuaan tarpeeksi selvästi. Perinteisen indie-yleisön makuun bändin anti on aina ollut liian raskasta, eikä se ole löytänyt luonnollista paikkansa emo/punk-intoilijoidenkaan piiristä – ei edes vaikka sen aiempien levyjen julkaisijana toimi alallaan maineikas Burning Heart.
Väliinputoajan asemastaan huolimatta DOLL on musiikillisesti aina ollut hyvinkin linjakas. Siitä, kuinka paljon pelivaraa Fugazin ja My Bloody Valentinen välisestä kentästä loppujen lopuksi löytyy, voidaan olla kahta mieltä. Itse kallistun sille linjalle, että tämä käsi alkaa pikku hiljaa olla loppuun katsottu.
Violence Is Timelessilla Division Of Laura Lee on saanut tuotantotukea useilla tahoilla kunnostautuneelta Kalle Gustavsson Jerneholmilta. Miehen vaikutus näkyy ennen kaikkea siinä, että levyn äänimaailma on yhtä oikeaoppista garagerockia, ilman aiemmin selvemmin kuuluneita ääripäitä. Metallisia vaikutteita ei ole tippaakaan ikävä, mutta edes yhdelle I Walk On Broken Glassin tasoiselle kaunokille olisi ollut huutava tilaus.