Helmikuussa 1964 syntynyt Duff McKagan heristää levynkansissa keskisormea tatuoitu käsivarsi paljaana ja huutaa mikkiin. Mies näyttää edelleen tyylikkäältä, mutta myös välittömään rähinään valmiilta rock’n’roll -ikonilta. Yhden kuvan perusteella rockissa ja McKaganissa tuntuisi olevan edelleen uhkaa ja särmää.
Kovin kovana yllätyksenä ei voi pitää sitä, etteivät onnistunut kuva ja The Takingin musiikki aivan täsmää. Vaaran tunne ja terävät särmät eivät yksinkertaisesti kuulu tälle levylle. Voi olla, ettei niitä aktiivisesti tavoitellakaan, mutta sama laimeus ja hyökkäävyyden puute on vaivannut muitakin Duffin soolotöiksi laskettavia julkaisuja.
Muutaman irtonaisemman ja iloisesti huomion kiinnittävän raidan vastapainoksi kuullaan paksua ja tunkkaisen oloista raskasrockia, joka ei rullaa eikä rähise ollenkaan niin kuin toivoisi. Harmainta tässä on se, että The Taking lisää Duffin kataloogiin yhden levyn ja ilmestymisvuoden, merkittäviä tai edes muistettavia biisejä ei voi esiin nostaa.
Meriitit on kerätty muualla, ja toivottavasti kerätään jatkossakin. Tämä levy, tai edes tämä bändi, ei ole sellainen, josta Duff McKagan muistetaan.