Duff McKaganilla on ansioluettelo, jollaista ei ihan joka pojan läppäriltä voi tulostaa. Onhan mies ollut osa maailman suurinta rocksirkusta (Guns N’ Roses, 1985-1998) ja sen jälkeen perustamassa sen raunioille toista samanmoista (Velvet Revolver, vuodesta 2002). Ties kuinka monen bändin levyillä hän on näiden lisäksi soittanut. Puhumattakaan toimimisesta elävänä alkoholinkäytön vaaroista muistuttavana esimerkkinä.
Niin, ja tosiaan. Tekihän McKagan joskus pari soololevyäkin. Loadedinkin hän perusti kymmenisen vuotta sitten. Ongelma vain on siinä, ettei hän ole saanut omalla nimellään aikaan vielä mitään kovinkaan mainittavaa. Eikä taida saada nytkään.
Lyhyesti sanottuna Sick on yksi niistä tuhansista levyistä, joilla ei oikeastaan ole ominaisuuksia. Niistä, joilla parin mukavan rokkirallin ohessa tarjoillaan minuuttitolkulla ideaköyhää ja ilmeettömäksi siloiteltua tilkettä, jonka pehmeydessä ei ole rock’n’rollia enää edes mausteeksi. Sick on levy, joka on ärsyttävä juuri siksi, ettei siinä edes ole mitään ärsyttävää. Siis vähän niin kuin Dawson’s Creekin soundtrack.
McKagan on tunnetusti ylpeä punkjuuristaan. Niistä, jos mistä, olisi tälle levylle saanut ammennettua enemmänkin.