ECHOBOY: Giraffe

Muutama vuosi sitten Noel Gallagher halusi kiinnittää Richard Warrenin alias Echoboyn uudeksi Oasis-kitaristiksi, mutta Warren päätti jatkaa makuuhuoneessaan piileskelemistä. Hänen uudella Giraffe-levyllään on sekä joitain sinänsä erinomaisia raitoja että joitain pahasti kesken jääneitä sketsejä. Se on kiusallisen epätasainen ja vajavainen kokonaisuus.

Levyn kaksi ensimmäistä kappaletta ovat sen parhaimmasta päästä ja samalla paljastavat ilmeisimmän heikkouden. Automatic Eyes toimii pelkästään varhaiselta New Orderilta soundaavan bassolinjansa varassa ja Don't Destroy Me kuulostaa puhutun tarinan ja laulettujen osien vuorottelun sekä viivasuoran teknobiittinsä osalta erehdyttävästi Underworldilta. Kyllä, Giraffea voisi halutessaan luonnehtia sekä monipuoliseksi että jopa mielikuvitukselliseksi levyksi, mutta yhden hyvin suuren ongelman yli on vaikea päästä. Useimmat albumin parhaista oivalluksista eivät vaikuta Warrenin ikiomilta ideoilta. Onneksi hän ei sentään ole haalinut levyä täyteen nimekkäitä vierailijoita.

Tuottajaveteraani Floodin (Depeche Mode, U2, PJ Harvey, The Smashing Pumpkins) avustuksella luotu soundi on ihastuttavan eloisa ja viimeistelemätön, ei kuitenkaan kovin kaukana vuonna 2000 ilmestyneiden Volume 1 – ja Volume 2 -levyjen soundista. Merkittävin ero aiempaan onkin, että Giraffe on kokonaan laulettu ja siten selvästi popmaisempi levy.

Onnistuneimmat tekstin ja musiikin yhdistelmät ovat poikkeuksellisen henkilökohtaiselta vaikuttava, staattista sähköä ritisevä High Speed In Love -balladi sekä ylevänä elektronisena kantribluesina soiva Nearly All The Time -finaali. Levyn loppupuolen ripeämmät kappaleet sen sijaan olisivat kaivanneet lisää työstöä ja harkintaa.