Helsingin Sanomien juttusarja, jossa etsittiin Suomen synkintä laulua, oli ideana hauska, mutta noin neljännen kappaleen kohdalla loppuun kaluttu. Samalla tavalla aiheen tiimoilta suppealla artistikaartilla tehty levy kääntyy nopeasti suureksi kosmiseksi vitsiksi. Se ei itketä, naurata, lohduta tai edes masenna. Se vain on.
Nopeasti joulumarkkinoille tuotetussa kahdentoista biisin kokoelmassa ei ole kohdallaan kuin korkeintaan kappalevalinnat. Useimmat tulkinnat ovat ”voinhan mä käydäkin vetämässä, jos ei siihen kauan mene” -tyylisiä. Niissä ei ole auktoriteettia, ei tekstin ja tunnelman haltuunottoa. Toisinaan tuntuu, että solistit eivät edes ajattele sanoja laulaessaan.
Kivikovien ammattilaisten studiobändikin vaikuttaa ottavan löysin rantein. Monien sävelmien sovittaminen näennäiskantriksi tekee taustoista harmaita kuin veteen keitetty kaurapuuro tai suomalainen syyssää. Näistä kappaleista kun ei ole tehnyt klassikkoja pelkkä synkkä sanoitus tai onnistunut sävellys, vaan kyllä niillä alkuperäisillä sovituksilla ja esityksilläkin on vissi arvonsa. Palaamme siis tutun peruskysymyksen äärelle: miksi levyttää kappaleesta uusi versio, joka on huonompi kuin alkuperäinen tai tutuin ja joka ei tuo siihen mitään lisää? Sellaisiahan nämä ovat. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä.
Kai levyllä sentään jotain hyvääkin on? No, onhan siellä. Ville Valo osoittaa jälleen olevansa vallan pahuksenmoinen tulkitsija ja Leevi & The Leavingsin Pimeä tie, mukavaa matkaa -tarinan asetelma on juuri oikea Paula Vesalan ja Olavi Uusivirran esitettäväksi. Tosin hekin saisivat halutessaan asuntolainan ihan mistä vaan.