Supisuomalainen Espionnage julkaisi kovin epäsuomalaisen nimikkodebyyttinsä viime vuonna. Pökköä lisätään pesään aikailematta ja mikäs on lisätessä, kun luovuus tuntuu kukkivan.
Duon akustiseen folkiin nojaavaa ilmaisua koristavat 2000-luvulla toimineessa Muusa-yhtyeessä toisensa löytäneiden Terhi Sikiön ja Jaakko Järvisen keskenään soiviksi luodut äänet. Camera Obscuraa kuunnellessa joutuu useampaan otteeseen häkeltymään siitä, millainen kemioiden kuplinta musiikkiäänitteelle on parhaimmillaan mahdollista tallentaa (The Thinnest Lady Of Hollywood, The Long Walk).
Avioparin nikkaroiman kokonaisuuden erinomaisuutta verottaa sen kaksijakoisuus – albumin jälkipuolisko jää biisinkirjoituksellisesti hieman alkuosan varjoon. Espionnagen tekemisen pohjana hohkaa kuitenkin hiilirykelmän lämmöllä paitsi kahden ihmisen välinen rakkaus, myös syvä intohimo vahvasti 1960-luvulta lemahtavaa laulaja-lauluntekijämusiikkia kohtaan.
Camera Obscura on manifesti hetkessä elämiselle, olevaisen kauneudelle ja sen katoavaisuudelle. Paikoin leimahteleva artistinen taidokkuus panee väkisinkin asettamaan odotukset korkealle tulevaisuuden suhteen.
