Jos pääsisi kuljeksimaan HIMin uusimman kannessa uhkuvan rakennuksen käytäville, siellä saattaisi kuulla Mourning Sunin pysähtyneisyydessä maalailevaa musiikkia. Fields Of The Nephilimin valtias Carl McCoy virittelee sokkeloihin ansoja ja kuulija huomaa tulleensa siirrellyksi jähmeäliikkeisten biisijärkäleiden mukana milloin pelon, milloin himon partaalle.
Yksinkertaisten basso- tai kitarakuvioiden virtaus, riutuvat melodiat ja hyytävät ohjelmoidut taustat tekevät Mourning Sunista niin goottia, että koskee. Jylinä levyn kerroksittaisessa holvistossa yltyy hurjaksi ja urkua tuntuukin polkevan itse kreivi Dracula. Taiteellisen albumikokonaisuuden pönkittäminen laulujen rajoja rikkomalla, niitä toisiinsa sulauttamalla, on yksittäisten biisien kulutukseen kääntyneessä musiikkikulttuurissa lähes irstas suoritus.
Fields Of The Nephilimin jo utopiaksi uskottu paluualbumi on erikoinen tapaus: välillä sen luomista mielikuvista ei haluaisi irrottautua millään, välillä levyn paatoksen parissa ei viihdy kolmea minuuttia pitempään. Siinä ajassa Carl McCoy rupeaa hieromaan kauppaa sielusta. Olisi kiva kuulla, millaisia tuntemuksia Mourning Sun herättää Moonspellin Fernando Ribeiron kaltaisessa ajattelijassa.