Äänitysteknologian kehityksellä on ollut enimmäkseen negatiivisia vaikutuksia, kun joka piirikunnan muusikot ovat päässeet toteuttamaan itseään ja sitä myöten julkaisemaan levyjä. Määrä ei todellakaan korvaa laatua. Darkness Freedomin äärellä ymmärtää, että entisaikoina tällaistenkin levyjen teko olisi ollut rutkasti hankalampaa. Ja ilman Garfield Steelin soololevyä maailma olisi huomattavasti ikävämpi paikka.
Taiteilijanimen ja mellevän taistelukypärän taakse piiloutuvan Ville Pirisen asenteessa on juuri sellaista selittämätöntä kylähulluutta, jota kaavoihin kangistunut skene tarvitsee oli taiteenlaji sitten mikä tahansa. Darkness Freedomissa ei ole järjellä selitettynä mitään merkittävää, mutta kumman hyvälle tuulelle miehen audiokokeiluista tulee.
Parasta Darkness Freedomissa on se, ettei omintakeista tulkintaa vanhan koulukunnan heavymetalista ja syntetisaattorifiilistelystä ole piilotettu ironian suojiin. Naiivius kiiltää kilometrien päähän. Omaa elämäänsä nakuttava rumpukone puputtaa pohjalla ja päälle Pirinen Death Hawksin Teemu Markkulan sekä Risto Ylihärsilän avustamana maalailee härmäläistä versiota Miami Vicen soundtrackeista. Jossain jyrsii aivan kuin ohimennen kitara. Nuclear Retardille menee vuoden paras biisinnimi -palkinto.