GENE: Libertine

GENE
Libertine
Contra

Genellä on takanaan loistava tulevaisuus. 1990-luvun puolivälissä The Smiths – ja The Jam -vaikutteinen kvartetti oli yksi brittiläisen kitarapopin suurimmista toivoista, mutta isoimmat otsikot lankesivat lopulta aivan muille yhtyeille. Keväällä 1995 Doc Martenseihin ja Fred Perry -paitoihin sonnustautunut itsevarma nelikko julkaisi vahvojen singlejen jatkoksi uljaan Olympian-albumin. Siitä lähtien heidän uransa suunta on ollut alaspäin.
Pari vuotta sitten Gene sai potkut Polydorilta, joka harvensi rosteriaan raa'alla kädellä. Viime vuoden lopussa yhtyeen omalla labelilla julkaistu Libertine herätti orkesterin kotikulmilla suunnilleen yhtä paljon huomiota kuin Mick Jaggerin samoihin aikoihin ilmestynyt sooloalbumi, joka myi julkaisuviikollaan Britanniassa alle 1000 kappaletta. Vastoinkäymisistä huolimatta Gene jatkaa matkaansa pystypäin ja yhä samassa kokoonpanossa, jossa se on alusta asti esiintynyt.
Yhtyeen laulajan Martin Rossiterin karisma riittäisi suuremmillekin areenoille. Hän ei piilottele poliittisia mielipiteitään ja osaa taatusti huolehtia itsestään pubitappelussa, mutta silti laulaa uskomattoman herkästi ja ilmeikkäästi. Steve Masonista puolestaan povattiin oman sukupolvensa suurta kitarasankaria ja ensialbumin aikoihin näkemilläni keikoilla Gene yltyi todella hurmokselliseen soitantaan niin omaa materiaaliaan kuin I Say A Little Prayerin kaltaisia klassikkoja tulkitessaan. Mikä siis meni vikaan? Olisi liian tylyä tarjota selitykseksi huonoa tuuria, sillä nykyisin Gene-nelikon sisällä ei ole mestariteoksen aineksia. Nyt Gene on kolmikymppisille Rossiterille, Masonille, basisti Kevin Milesille ja rumpali Matt Jamesille vain elämäntapa ja Libertinen kansivihossa he lähettävätkin rakkautta vaimoilleen ja lapsilleen.
Uskallan arvata, että yhtyeen jäsenet elivät omasta mielestään elämänsä parasta aikaa vähän yli viisi vuotta sitten, kun tie tähtiin odotti avoimena, kaikki heidän tekonsa tihkuivat intohimoa ja heidän oma The Queen Is Deadinsa tai All Mod Consinsa vain odotti levyttämistään. Enää heistä ei sellaiseen ole. Genen neljännen studioalbumin soundi on kovin ponneton ja samaa voi sanoa myös yhtyeen uusista kappaleista.