GIANT ROBOT: Superweekend

GIANT ROBOT
Superweekend
Parlophone

Harva asia on yhtä inspiroivaa kuin katsoa artistia, joka kasvaa hyvästä ja lupaavasta vielä paremmaksi, lunastaa lupaukset ja ylittää ne suhisten. Helsinkiläisen Giant Robotin kaari varhaisesta aaltopahviin kääritystä tee-se-itse-dubista uuteen Superweekend-albumiin on esimerkki tällaisesta kasvukertomuksesta. Jo vuosien takaisilla huuruiluillaan ihastuttanut rytmikollektiivi on venynyt pituutta kaikilla alueilla: tänään Giant Robot osaa enemmän, näkee syvemmälle ja uskaltaa paljon. Yhtyeen Crushing You With Style -esikoisalbumi oli kaikkine viisasteluineen ja tyylillisine rönsyineenkin mainio kokonaisuus, mutta superviikonloppu pelaa aivan eri liigassa. Hartaudella ja ankaralla väännöllä valmisteltu kymmenen kappaleen kokonaisuus on virstanpylväs modernin suomalaisen rytmimusiikin historiassa.

Giant Robotin musiikkia ei ole erityisen kiitollista lokeroida, näin minulle on monesti kerrottu. Rohkenen olla asiasta eri mieltä. Superweekendillä esiintyy toki monitasoisesti ja ajoittain hyvin omaperäisestikin ajatteleva yhtye, mutta Robotin soundi soi ainakin minun korvissani selkeästi osana afro-amerikkalaisen rytmimusiikin kansainvälisen voittokulun tarinaa. Funkin, reggaen ja muiden mutaatioiden asussa kulkeva isku saattaa muuttaa kuosiaan. Perusta on kuitenkin rytmissä.

Giant Robotin uutuudella kivijalka on tanakassa kunnossa. Yhtyeen elektro-ajattelua ja perinteisempää instrumentaatiota yhdistelevä tyyli sykkii etupäässä hitailla tempoilla ja todella tylyllä asenteella. Hip hopin ja r&b:n palvottu nykyguru Timbaland on selvästi ollut yhtenä johtotähtenä kun tätä synkooppien ja askeettisten biittien kavalkaadia on puristettu kasaan. Levyn avaava Eyes On The Price ja hienosti nykivä Airport City ovat erinomaisia esimerkkejä loppuun asti sisäistetystä modernista funkista. Levyn kaksi hittihakuisempaa raitaa Dancehall Dominator ja Heartbreakdance ovat ainoat poikkeamat hitaista ja syvistä kierrosluvuista.

Superweekendin tuotannolliset ratkaisut ovat kautta linjan nautittavaa kuultavaa. Erityisen syvän pokkauksen yhtye ansaitsee levyn läpi kantavasta kerroksellisuudesta, joka paljastuu vasta tarkemmalla kuuntelulla. Musiikillinen kärsivällisyys on harvinainen hyve näinä lyhyen pinnan ja vielä lyhyemmän onnen aikoina. Levyn 11-minuuttinen nimikkokappale on yksi suvereeni osoitus pidemmän draaman kaaren hallinnasta. Giant Robotin valitsema ankaran rytmiikan tie ei ylipäätäänkään tarkoita sitä, että musiikissa ei tapahdu biitin ja basson käyntiin polkaisun jälkeen mitään. Komeasti hiipivän ja syvänä sykkivän alakerran päällä poreilee kaikennäköistä mielenkiintoista ja musikaalista asiaa.

Runsaasti synteettistä ääntä hyödyntävän yhtyeen riveissä on myös paljon orgaanista osaamista. Kaksi kitaraa väsäilee minimalistisessa hengessä erittäin painavaa tavaraa samalla kun rumpujen, sähköpianon ja perkussioiden yhteisvaikutus tuo hyvää hikeä digitaalisoundien kaveriksi. Kaiken sähköisen sykkeen keskellä on myös syvää melankoliaa, tosin tuoreessa muodossa. Levyn avaavat ja päättävät jouset tuovat oman jylhyytensä kokonaisuuteen, vaikka ne puhtaan mausteen osassa ovatkin.

Giant Robotin mahtiviikonloppu tihkuu niin mustaa rytmiä, että yhtyeen solistin Tuomas Toivosen harteille lankeaa hankala rooli. Hän joutuu ratkaisemaan saman rotuongelman, jonka kanssa jokainen valkoinen blues-laulaja ja kaukaasialainen mc joutuu painimaan. Miten ilmaista itseään vokalistina musiikissa, jonka tyylilliset ja sisällölliset juuret ovat kaukana erivärisessä ja erilaisessa todellisuudessa? Matkiako vai ei?

Giant Robotin kalpeanaamainen puhemies selvittää ikiaikaisen dilemman komeasti. Tyyliltään tunnistettava puhelaulu on kielellisesti vahvaa ja presentaatioltaan luontevaa. Toivosen lyriikat antavat musiikille älyllisen eurooppalaisen silauksen, joka paketoi Robotin modernin identiteetin ja antaa sille uskottavan ilmeen.