Vaikka Guillemotsin toinen albumi vaikuttaa pieneltä pettymykseltä, lyö se laudalta lähes kaikki tänä vuonna ilmestyneet poplevyt. Niin korkea on yhtyeen perustaso.
Kun useimmat pillifarkkurokkarit joutuvat puristamaan suorituskykynsä äärimmilleen keksiäkseen levylle kelpaavan kitarariffin, Guillemotsin keulahahmosta Fyfe Dangerfieldistä musiikki tuntuu pulppuavan kuin itsestään. Hieno Through The Windowpane -debyytti (2006) viittasi usein 60-luvun romanttisiin, progea enteilleisiin tunnelmiin, mutta nyt yhtye on ottanut ajallisen askelen eteenpäin. Redillä lyövät kättä Wingsin ja ELOn muhkea popsoundi, 80-lukuinen uteliaisuus ja kunnianhimo sekä uudet urbaanit rytmit.
Red-levyn kuvaaminen esikoista äänekkäämmäksi ja iskevämmäksi olisi vain osa totuutta. Glamrockia tapaillessaankin Guillemotsilla on ihastuttavan pehmeä ote ja typistettyihin kertosäkeisiin tottuu. Pienestä vastustelusta huolimatta levy tuntuukin kasvavan koko ajan. Sitä kuunnellessa huomaa pakosta olevansa suuren musiikillisen lahjakkuuden parissa. Kaiken lisäksi Fyfe Dangerfield on samalla tavalla loistava poplaulaja kuin The Feelingin solisti Dan Gillespie Sells – luonteva, laaja-alainen ja lämmin.
Pakko kai Guillemotsia on uskaltaa kuvailla erinomaiseksi aikuispopiksi. Etenkin kun Take Me Home -finaalin alku tuo mieleen sekä Toton African että Barry Manilow’n Mandyn. Mahtavia biisejä molemmat.