GUNS N’ ROSES: Live Era ’87-’93

GUNS N' ROSES
Live Era '87-'93
Geffen

Mitä rankempi bändi, sitä rämäkämmät livetallenteet. Guns n’ Rosesin Live Era ’87-´93 muistuttaa parhaiten mieleen, kuinka koristelemattoman tehokas olikaan debyyttikiekko Appetite For Destruction. Ensilevyn tappoluokan biisilista kattaa lähes puolet live-tuplasta, eikä konserttiversioilla ole sanottavammin lisättävää särmikkäisiin studioversioihin. Niihin painottuminen on silti pätevää politiikkaa, koska Gunnarit joutuivat varsin pian hitti- ja video- vetoiseen poseerauksen ja itseparodian kierteeseen. Voimakappaleetkin vinoutuivat viimeistään pöhöttyneissä konserttiversioissa.

Mutta rock’n’rollia, viidakon lakeja, viekottavia syntejä ja tumman viskin polttavia jälkiröyhtäilyjä rehvakkaalla bändillä riitti jaettavaksi hyvin varmaotteiseen ja soittotaitoiseen malliin. Slashin ruhjovan riffikäden ja Axl Rosen pantterikiljunnan yhteissoundi puree mallikkaasti läpi levottoman livekokoelman. Ronskisti sisään spiikattu Nighttrain karkaa kiivaasti raiteilleen ennen kuin lipunostaja ehtii istahtaa varaamalleen paikalle, eikä tällä matkalla rentouduta ennen kuin pakollinen ohjelmanjulistus Welcome To The Jungle on esitetty muutamaa biisiä myöhemmin. Varsinaiset välipysähdykset tulevat kiekon loppuun kasautuvien slovarien parissa. Kumma kyllä, yli 12-minuuttiseksi jousitettu November Rain maistuu parhaiten ja muut balladit jäävät enemmän nössöksi välihempeilyksi.

Kakkoslevyn intropala Out Ta Get Me menee taas loistavasti suoraan asiaan. Into laantuu pian ja biisit pitenevät 7-8 -minuuttisiksi kehitelmiksi. Rakastettu Sweet Child O’Mine on kutkuttavia ensikokemuksia laimeampi kelaus. Pohjat saavutetaan odotetusti sietämättömällä Knockin’ On Heaven’s Door -kimpparaiskauksella, jossa Rosen ou-ou-ouuurr-laulurutiini jämähti urilleen ja levisi muihinkin biiseihin. Yleisölaulatus kruunaa kidutuksen. Paradise City lopettaa eloperäisen historiikin kohtuullisen vahvasti.

Jos usko Guns n’ Rosesin loiston aikoihin välillä horjahteleekin, muistuttaa jokseenkin hirveä Oh My God -uutuussingle bändin joskus hallinneen hommansa ryhdikkäästi.