Voiko tätä kukaan vakavalla naamalla seurata? Levy-yhtiö kyllästyy odottelemaan seitsemän vuotta työn alla ollutta ja jo 13 miljoonaa dollaria maksanutta Chinese Democracy -albumia ja päättää pukata ulos Greatest Hitsin (livelevyhän ehdittiin julkaista alta pois 1999). Tästä ei tietenkään yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen W. Axl Rose pidä lainkaan ja vetää yhtiön oikeuteen yrittäessään estää kokoelman julkaisua. Axl vastustaa uutta masterointia, kappalevalintoja, artworkia ja julkaisun ajankohtaa. Kaikki aivan hyvin perusteltuja syitä. On silti melkoisen paksua ruveta itkemään, koska tämä julkaisu muka viivästyttää Chinese Democracyn ilmestymistä!
Tämä Greatest Hits herättää varmasti närää muissakin kuin yhtyeen jäsenissä, kokonaisuus kun on täysin levällään ja hyvä tilaisuus hukattu. Mukaan valituista kappaleista yhdeksän on omaa käsialaa ja peräti viisi coveria. Minkä akia aivan saatanallisen kammottava versio loppuun järsitystä Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista on pitänyt tännekin tunkea? Lainakappaleista paikkaansa puolustaa vain mallikas versio Wingsin Live And Let Diesta, sekin aika lähellä alkuperäistä.
Yhtyeen oma tuotanto vaihtelee niistä säkenöivistä, kaikkien tuntemista aidoista viiden tähden klassikoista (Appetite For Destructionilta lohkaistut raidat ja Patience) Use Your Illusion I -ja II -levyjen epätasaisempaan materiaaliin, josta olisi voinut hieman huolellisemmin tälle kiekolle parhaat valita. Vertaansa vailla pompöösi November Rain kuulostaa yhä siltä kuin Axl olisi äänittänyt lauluosuutensa istuessaan vessan pöntöllä vatsa kovalla.
Yhtyeen maaginen kemia hädin tuskin kesti alkuperäisen rumpalin Steven Adlerin potkut. Viimeistään kun ryhmän ”unsung hero” Izzy Stradlin päätti erota joukosta, olisi muiden pitänyt tajuta pistää lappu luukulle.