Hannibalin ulosanti sooloartistina on ollut vahvasti nousujohteista ja tähän se huipentuu. Bändiräpin tekeminen vaatii todella paljon sekä moottoriturvalta että orkesterilta, sillä laiskan funkkaamisen vaara vaanii joka nurkan takana. Hannibalin uudella ei tähän sorruta, vaan mies tekee uransa parhaan levyn.
Heti alussa otetaan luulot pois. Bändi saavuttaa sellaisen ekstaattisen soiton tason, jota ei ole näillä leveysasteilla nähty sitten Jimi Tenorin Warp-vuosien. Jazz ja funk yhtyvät niin harvoin tavalla, jossa kumpaakaan osapuolta ei alisteta ja sorreta. Levyn päättävä loistavan Black Motorin kanssa taltioitu versio Olavi Virran tunnetuksi tekemästä Brecht-Weill -suomennoksesta Puukko-Mackie on myös helmi. Näiden jazzista ammentavien palojen väliin riittää kuusi tiukemmin ja suoraviivaisemmin sekä perinteisemmin potkivaa räppiä, mitä nyt Viesti viestinviejille toimii suvantona Mellotron-saksofoni-läskibassotekstuureineen.
Lyyrisesti analyysi tilanteesta, jossa suuremmat ongelmat ja väärinkäytökset peitetään muslimeista ja kerjäläisistä valittamisen savuverhon taakse, on suurelta osin paikkansapitävä. Se on yksi niitä sekä tämän levyn että edellisen Ad Portasin (2010) läpi kulkevia punaisia lankoja. Poliittista räppiä ja 10 rock ovat hienoja vetoja. Viimeksi mainitun kertosäkeessä Hane taitaa vihdoin myös saavuttaa sen gangsta-vingutusnirvanan, johon on pyritty kohta pari vuosikymmentä. Helvetin hienoa.
Elän vuoksesi ja kuolisin puolestasi sekä Viesti viestinviejille tarjoavat tarttumapintaa vanhenevalle, ehkä lapsia saaneille räpin parissa kasvaneelle ihmiselle. Omista lapsista räppääminen on täynnä sudenkuoppia, mutta Hannibalin läppä koskettaa. Levyn yllättäjä on alkuun hiukan valjulta tuntuva Uuden nahan luot. Toistuvalla kuuntelulla sen kasaridiskosoundi ja -poljento alkaa viehättää.
Viimiseen hengenvetoon hakee vaikutteensa todella laajalta alueelta, mutta onnistuu kuulostamaan toimivalta ja tiukalta kokonaisuudelta. Ehkä sillä, että tässä on yksi lyhyimpiä alan levyjä vuosiin, on osuus asiaan?