HIM: Uneasy Listening Vol. 1

HIM
Uneasy Listening Vol. 1
RCA

Synnin viemää -kirjassa (2002) Juho Juntunen paljasti, että vihasin HIMiä jo ennen Deep Shadows And Brilliant Highlights -levyn (2001) arvioimista. Väite ei paljon hymyilyttänyt. Sitä ei perusteltu mitenkään. Se ei ole totta.

Annoin Deep Shadows -albumille Soundissa (8/2001) kaksi tähteä. Tuolla levyllä on paljon noloja hetkiä, se on selvästi huonoin kokonaisuus HIMin katalogissa. Yhtyeen studioalbumeista solidein saavutus on viime vuonna ilmestynyt Dark Light, josta myös tuli HIMin läpimurto Yhdysvalloissa.

Levy-yhtiön toiveesta HIM julkaisee kaksi levyllistä ”arkistojen aarteita” muutaman kuukauden välein. Kokoelmista ensimmäinen esittelee yhtyeen herkemmän puolen, toisella on luvassa miehekkäämpää rockia. Kaikki kappaleet ovat tuttuja, kyse on niiden vaihtoehtoisista versioista ja miksauksista. Uneasy Listening Vol. 1 -levyn raidoista julkaisemattomia on kolmannes.

Usein hyvän biisin merkkinä pidetään sitä, että se kuulostaa hyvältä pelkästään akustisella kitaralla soitettuna. Esimerkiksi Please Don’t Let It Go toimii niin paremmin kuin huonona bändiversiona. In Joy And Sorrow’n ja Gone With The Sinin versiot puolestaan vihjaavat, että vahvoja jousisovituksia voisi kokeilla isommassakin mitassa. Muuallakin Ville Valon sävelmät osoittautuvat kantaviksi, mutta häkellyttävän samankaltaisiksi. Kuten moni on ehtinyt huomata, HIMin kappaleet ovat parhaimmillaan yksi kerrallaan, vaikkapa radiosta kuultuna.

Kun Antti Tuisku julkaisi samanaikaisesti kaksi levyä, tilanteen kohtuuttomuudelle oli helppo nauraa. Näin nyhdetään rahat teineiltä ja heidän vanhemmiltaan. Kun HIM julkaisee kaksi ”musiikillisista perversioistaan” koostuvaa levyä, on kyse ihan samasta. Pidetään markkinat täynnä ja rahavirta liikkeessä.

Uneasy Listening -levyihin olisi helpompi suhtautua myönteisesti, jos ne julkaistaisiin samoissa kansissa tai halvemmassa hintaluokassa. Soittoäänien kauppaaminen koteloon sujautetulla mainoksellakaan ei ole kovin tyylikästä.