HIM: Tears On Tape

HIM
Tears On Tape
Universal

Noin kahdeksan miljoonaa äänitettä myyneen yhtyeen kahdeksas studiolevy alkaa kasettipesän läimäyttämisellä kiinni ja loppuu mankan play-napin ylösponnahdukseen nauhan loputtua. Kyyneleet valuvat ja bändin mainostama Black Sabbathin, Roy Orbisonin ja Smashing Pumpkinsin kohtaaminen järjestyy siinä välissä.

Screamworks: Love In Theory And Practice (2010) oli nopeatempoisempi ja hyväntuulisempi kuin aiemmat levyt, HIMin skaalalla täydellinen vastareaktio hitaasti junnanneelle, superraskaalle ja tunnelmaltaan sysimustalle Venus Doomille (2007). Ilkikurisesti on todettu, että HIMin biisit ovat kuin yhdestä puusta vuoleskeltuja eikä kukaan huomaisi, jos kertosäkeitä vaihtelisi keske-nään. Bändin levykokonaisuudet ovat silti hengeltään kovinkin erilaisia. Ikään kuin kullakin levyllä olisi oma persoonansa.

Tears On Tapesin vahvuutena ja omaleimaisuutena on olla kaikkea sitä, mistä aiemmat levyt ovat koostuneet. Se on HIMiä laajalla rintamalla, painavasta kepeään ja pimeästä valonpilkahdukseen. Kuin kahden edellisen studiolevyn välimuoto, musta ja värikäs. Pidän Screamworksia HIMin vaisuimpana levynä. En sen luonteen vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, ettei se vahvan alun jälkeen päässyt lähellekään totuttua HIM-laatua. Siksi Tears On Tapeen tarttumisessa oli erityistä jännitystä: tullaanko sieltä takaisin vai alkaako kynä tylsyä?

Uudella levyllä siis palataan sankempaan ja mureampaan HIM-soundiin. Laajapohjaiset biisit tuovat levylle mukavaa vaihtelua. Into The Night ja erityisesti Hearts At War kyntävät maksimaalista raskautta Sabbath-riffeillä paiskattuna, I Will Be The End Of You ja Love Without Tears leijuvat kevyemmin ja nimibiisi tunnelmoi surullisesti. Sekaan on ujutettu efektimäisiä välisoittoja tunnelmaa luomaan tai vaihtoehtoisesti katkaisemaan. HIMiä venytetään kohti ääripäitä, mutta silti ”mies ja kitara” -metodilla hyräillen alkunsa saaneet kappaleet hyräilyttävät myös kuuntelijaa.

Ei Tears On Tapesta yhtä hurmaavaa ja hykerryttävää kimaraa kasva kuin Dark Lightista (2005) eikä se ole yhtä henkeäsalpaavan synkänkaunis kuin Venus Doom, mutta täysiverinen HIM-levy se silti on. Yhtä aikaa saastainen ja puhtoinen, epätoivoinen ja lohdullinen, tarttuva kuin mikäkin. Alakuloinen romanttisuus ei karise HIMistä millään, ja tällä levyllä tuo perusarvo korostuu Screamworksia paremmin.

Tears On Tapella HIM kuulostaa nuorelta ja innokkaalta bändiltä, joka haluaa roiskaista omaperäisen musiikkinsa maailman nieltäväksi. Tietenkin sillä erotuksella, että se on nuorta bändiä taitavampi ja harkitsevampi biisiensä toteuttamisessa.