HIM: Dark Light

Arvio julkaistu Soundissa 10/2005.
Kirjoittanut: Vesa Sirén.
HIM on uudella levyllään vielä hitusen entistä raskaampi ja entistä popmaisempi. Se on ainoa bändi, joka kuulostaa yhtä aikaa Dingolta ja Black Sabbathilta. Yhdistelmä on edelleen hauska ja toimiva. Kitarat jyräävät raskaina ja teollisen tasalaatuisina samalla, kun Ville Valo laulaa entistä iskelmällisempiä melodioita herkästi, komeasti ja ajoittain nasaalia vibratoa käyttäen. Love Metal -levyllä hän oli keskimäärin yrmympi.

Arvio

HIM
Dark Light
HMC

HIM on uudella levyllään vielä hitusen entistä raskaampi ja entistä popmaisempi. Se on ainoa bändi, joka kuulostaa yhtä aikaa Dingolta ja Black Sabbathilta. Yhdistelmä on edelleen hauska ja toimiva.

Kitarat jyräävät raskaina ja teollisen tasalaatuisina samalla, kun Ville Valo laulaa entistä iskelmällisempiä melodioita herkästi, komeasti ja ajoittain nasaalia vibratoa käyttäen. Love Metal -levyllä hän oli keskimäärin yrmympi.

Valo on aina ollut Baddingin iskelmäpuolen ja Tapio Rautavaaran ihailija, mutta koskaan se ei ole kuulunut näin selvästi. Esimerkiksi vanhaa latinalaista sub rosa -termiä kierrättävä Under The Rose on niin slaavilaista iskelmää, että taustalaulut olisi voinut tilata Puna-armeijan kuorolta.

Melodioiden alla jyrää kuitenkin HIM-yhtyeen oma love metal entistäkin huolellisemmin ja sävykkäämmin tehtyinä sovituksina. Harva yhtye värittää sanottavaansa niin hienosti kuin mihin HIM pystyy Burtonin oivaltavien kosketinosuuksien ansiosta. Kasarisoundeja ehkä, mutta ei pelkästään niitä.

Vaikka väriläikkiä ja hienoja detaljeja riittää, niiden alla Dark Lightin perussointi on yllättävän tavanomainen. Jos tämä oli se ”oudompi” miksausvaihtoehto, niin kuinka kauhean tavanomainen se hylätty miksaus on mahtanut olla?

HIM soittaa hyvin ja sekä tiivistää että laajentaa ilmaisuaan. Laajentamisesta kertovat useiden biisien oivaltavat C-osat. Tiiviistä ilmaisusta käy esimerkiksi single Rip Out The Wings Of The Butterfly. Jo ensimmäiseen 66,6 sekuntiin mahtuu hieno intro, nerokkaasti sovitettu lyhyt A-osa, pysäyttävä välisointu sekä glamrock-rallatusmainen kertosäe.

Sanoitukset ovat tuttua Villeä, eli love- ja death-sanat ovat tehokäytössä, samoin kristillinen sanasto uhrauksesta viiniin, vereen ja ”ristiinnaulitsemisesta unelmaan”. Vastapainoksi löytyy sanaleikkejä populaarikulttuurin aarteistolla sekä iskelmistä tuttu temppu verrata vuodenaikoja tunnetiloihin.

Levyn alkupuoli on erinomaista HIMiä. Olen innoissani esimerkiksi Behind The Crimson Doorin intron metkasta helinästä, joka kelluu itsenäisesti taustarytkeen päällä. Biisin koukussa ”your love will be the death of me” yhtye kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Läpi menee myös nimibiisi, joka kumartaa suoraan Twin Peaks -televisiosarjaan säveltäneelle Angelo Badalamentille. Tosin tuohon Twin Peaks -kertosäkeeseenkin on pitänyt tunkea alle se perinteinen love metal -kitarointi.

Loppupuolella alkaa jo puuduttaa. Keskitempoiset biisit seuraavat toisiaan, enkä ole varma, toimiiko sinänsä tarttuva The Face of God parhaiten juuri tällaisena sovituksena. Olisiko inha sanoitus vielä kylmäävämpi riisuttuna balladina?

Jään kaipaamaan levyn loppupuolelle vieläkin suurempia kontrasteja. Neljännen tähden HIM nappaa kuuden ensimmäisen laulun innostavuuden vuoksi.