Kuinka monen toiston myötä jokin kuvio alkaa tuntua syvältä ja merkitykselliseltä? Entä missä vaiheessa on syytä lopettaa ennen kuin kertaus vie musiikista viehätyksen ja sisällön?
Jack Cooperin (Mazes) ja James Hoaren (Veronica Falls) muodostama Ultimate Painting tuntuu perustavan koko olemassaolonsa näiden kysymysten varaan. Kaksikko uppoaa kolmannella levyllään napansa uumeniin tarjoillen sieltä käsin viehättäviä äänikudelmia kaikille, jotka malttavat kuunnella. Mietteliäiden kitaroiden ja hennon laulun ympärille punoutunut musiikki ottaa kantaa niin psykedelian, shoegazen kuin twee-popinkin traditioihin, mutta viittaa samalla lähinnä itseensä. Dusk on levy, josta saa jotakin irti vain keskittymällä ja toistamalla.
Onneksi musiikin vilpitön umpinaisuus hurmaa. Vaikka Duskin yleiskuva on kaavamainen, on lauluihin piilotettu paljon luontevia yksityiskohtia. Hengittävät tremolot, uniset kosketinlinjat, karsitut rumpufillit ja pienet kitaraviillot ovat juuri sellaisia kiinnekohtia, joita levy tarvitsee siinä missä hienoja melodioitaankin. Hiljaisuuden keskellä pienikin ääni kuulostaa huudolta.
Ehkä tässä ei olla minkään ikimuistoisen äärellä, mutta perustellulta levy tuntuu alusta loppuun. Kaikessa melankolisuudessaankin Dusk huokuu valoa, joka saattaa osoittautua tärkeäksi kaamoslääkkeeksi.