Fuusio on musiikkitermeistä pelottavimpia. Älkää antako sen karkottaa itseänne tämän hienon instrumentaalilevyn ääreltä. Musiikillisesta fuusiosta eli eri perinteiden yhdistelemisestä ja ennakkoluulottomasta yhteen naittamisesta Juha Kujanpään musiikissa kuitenkin on kysymys. Eltaantunut rokkaava sähköjazzpupellus tästä on todella kaukana. Kujanpään musiikki ammentaa paljon raikkaammista ja sanoisin syvemmistäkin lähteistä. Kansanmusiikin ajaton ilmavuus, kansallisromanttinen paatos ja hippiperinteen ei-homehtuneen ulottuvuuden iloinen seikkailuhenki – kaiken tämän voi kuulla taitavan säveltäjän hallitussa mutta vapaasti hengittävässä musiikissa.
Niin kauas kuin siivet kantaa on siksikin maukas päätösosa Juha Kujanpään albumitrilogialle, ettei se ole millään muotoa riskitön retki. Kyllähän pelimanniviulujen ja progehenkisesti laulavan sähkökitaran kombinaatio esimerkiksi voisi kuulostaa todella naavapartaiselta ja aikansa eläneeltä. Eipä kuulosta. Kujanpään persoonallisen musiikin ääreen asettunut taitava muusikkojoukko soittaa jumalaisesti ja mikä tärkeintä: operaation aivoista pulppuaa ihastuttavia melodioita. Levyn päättävä nimikkoraita on pakahduttava instantklassikko.
