Ensialbumillaan Infadels osuu oikeaan vain yhdessä asiassa. Varmasti meistä jokainen olisi mieluummin Mick Jagger vuonna 1967 kuin 67-vuotias kurttunaama.
Viime syksynä julkaistu Jagger ’67 -single ei ollut muuta kuin rockbändin ja elektronisen pörinän varovainen törmäys. Pitemmässäkin mitassa brittipoikien käsitys modernista soundista osoittautuu harmaaksi ja yllätyksettömäksi, eikä heidän kappaleistaan voi paljon muuta sanoa. Kiinnostavimmillaan levy on Girl That Speaks No Wordsin ensihetkien aikana, jotka kuulostavat kraut-vaihteen silmään laittaneelta Primal Screamilta. Infadels-laulaja Bnannin kaltaisia ummetuksesta kärsiviä pikkupoikia Bobby Gillespie tosin syö aamiaisekseen.
Infadelsin väkinäinen ja totinen yritys tuo mieleen sadalla metrillä yhdentoista sekunnin rajaa kärkkyvän pikajuoksijan, joka on harjoitusohjelmansa orja ja jolla on markkinoiden kalleimmat piikkarit. Ja jonka tuloksista ovat kiinnostuneita vain naapurin lapset.