Työkiireitä ja yleistä kulutushysteriaa käyköön kiittäminen siitä, että en ehtinyt nähdä Ylen digikanavilla viime vuoden lopulla esitettyä Ismo Alanko Teholla -livetaltiointia. Moni tuttava muisti mainita keikan sisällöllisestä erinomaisuudesta, pienorkesterin ensimmäinen levy vaikuttaa olevan samantapaisista aineksista koostettu.
Alangon sekä lyömäsoitinvelho Samuli ”Teho” Majamäen synergia on saatu herkullisesti talteen studiossakin. Herrojen yhteistyö Alangon taannoisessa Säätiössä paistaa läpi varmuutena, joka puolestaan saa duon kuulostamaan isommalta kuin se todellisuudessa on. Ei sillä, että äänitystilanteessa oltaisiin tyystin hylätty päällekkäissoittojen mahdollisuus, näillä kavereilla on silti keskenään tukevampi ponnistuspohja kuin monella lukumääräisesti vahvemmalla yhtyeellä.
Alangon sävellyskynä on pikemminkin tussi, jonka väristä ei voi erehtyä. Blanco Spiritualsin yksitoista raitaa kuulostavat tutuilta jo ensi kerralla, vain näytteillepanon niukkuus tekee niistä uusia ja arvaamattomia. Ilahduttavinta onkin levyn tyylikirjon rikkaus suhteutettuna tekijöiden harvaan päälukuun; mietteliästä palaa seuraa räväkämpi ralli, kaunis saa parikseen pirullisen. Näiden tunneskaalojen läpi kulkevat ajoittain jopa kuplettimaiset tekstit, jotka puhuttelevat niin suoraan kuin epäsuorastikin.
Blanco Spirituals ei ole ollenkaan hullumpi nimi levylle, jossa jälleen ruoditaan muun muassa kodin, isänmaan, jumalan ja rakkauden iänikuisia teemoja. Vain aito rocklyyrikko voi laulaa suomalaisten saunakulttuurista kuulostaen samanaikaisesti sekä puolestapuhujalta että kyyniseltä ulkomaan serkulta, joka ihmettelee kuinka hullua on, kun lyödään risuilla selkään.
Vuoden 2008 toistaiseksi kaunein rakkauslaulu, sekin löytyy tältä levyltä. 2×1=1 summaa miehen ja naisen rakkauden niin kokonaisvaltaisesti ja puhtoisesti, ettei voi kuin äimistellä kuinka teksti voi pysäyttää.
Kuka tietää, ehkä koko Blanco Spiritualsin voisi summata Räkäistä ja tarttuvaa -kappaletta lainaamalla: ”Tänään on taas suuri päivä/tänään soitetaan/räkäistä ja tarttuvaa/romanttista kolinaa.” Niinpä niin.
Vibrafoniin, muihin mallet-soittimiin sekä rumpusetin räjähtävämpiin osiin ampuva Teho syö yhdet whitestripesit aamiaiseksi. Sitten, käytyään kioskinsa taakse, mitä romanttisinta kolinaa tulee tuon tuosta. Ken kapulaan tarttuu, älköön pelätkö soittaa varauksettomasti, pelottomasti tai aristellen. Majamäki on ammentanut jotakuinkin kaiken edellisestä virkkeestä.
Tasavahvasta materiaalista jäävät päähän toisinaan omat suosikit, jotka tuppaavat toistumaan soittimessa useammin kuin ”ne-pari-muuta-raitaa”. Alle kolmivarttisella Blanco Spiritualsilla ei tule kohtia, joissa haluaisi hypätä kelkasta. Ihan jokainen näistä kappaleista ei päätyisi Ismo Alangon monilevyiseen best of -boksiin, kukin erotelkoon itse jyvät akanoista. Itse olisin jättänyt suoran lainauksen Konevitsan kirkonkelloista käyttämättä, ellei olisi Hasse Wallin merkkipäivän aika. Ja sikäli kun näinkin ilmiselvä intro yhdistyy niinkin hienoon kappaleeseen kuin Seitsemän päivää, taitaa olla melko perusteetonta motkottaa asiasta sen enempää.
On ironista, että jos näkisi vain ja ainoastaan tämän duon nimen iltalehtien lööpeissä, voisi äkkiseltään pelästyä ajattelemaan rakastetun taiteilijan saaneen akuutin sairaskohtauksen. Tosiasiassa on kuitenkin niin, että viittäkymppiä lähestyvä Ismo Alanko vaikuttaa edelleen elävän siitä jostakin mystisestä, säkenöivästä voimasta. Reippaana kolmekymppisenä ilahduttaa myös tieto siitä, että niin elää myös arvostelijan ikäinen nuorempi tekijämies.
Alanko ja Majamäki muodostavat ehdan bändin – ja hyvinkin sellaisen, jota haluaa kuunnella lisää, nyt ja tulevaisuudessa.