ISMO ALANKO TEHOLLA: Onnellisuus

ISMO ALANKO TEHOLLA
Onnellisuus
Fullsteam

1980-luvulla Ismo Alanko ilmiantoi persoonansa kahdessa hyvin erilaisessa bändissä, ja  1990-luvun alkuun sattuneen varsinaisen soolouran jälkeiset kokoonpanot ovat olleet jo nimiään myöten hänen oman taiteilijakuvansa määrittämiä johdannaisia. Sen on myös kuullut musiikissa. 



Niinpä Teholla-kaksikon toisen levynkin taustalla myhäilee yhä itsenäinen Kun Suomi putos puusta (1990) ja siitä pulpunnut suuntaus. Tuolla levyllä – joka ansaitsisi hyvin toimitetun 20-vuotisjuhlapainoksen – Alanko kiteytti jotain korostuneenkin olennaista menevästä ja tulevasta suomalaiskansallisuudesta, ja tuohon yhteiskunnallisen näkijän ja kokijan rooliin hänet on sittemminkin vahvasti samaistettu. Tässä mielessä sekä osumia että huteja on sattunut matkan varrelle, mutta ikään kuin tätä sangen korkea-arvoista julkisuuskuvaansa vasten on Alanko ollutkin parhaimmillaan tarttuvien melodisten kertosäkeiden ja hetkellisten ekstaattisten tai äkkiväärien tunnelmien luojana. 



Onnellisuus onkin levynä tietoisen paradoksaalinen. Käsite ilmentää useimmille tavoitetta – olotilaa, jolle olisi ominaista pysyvyys. Ja Alangon musiikki – toisin kuin hänen persoonansa, joka siinä kuuluu – on taas kaikkea muuta kuin paikallaan. Avaava nimiraita lähtee tekijälle ominaiseen maailmoja syleilevään liitoon, jota Teho Majamäen lyömäkoneisto pitää siivillä kuin potkuri lentokonetta. Heti käy ilmi, että Riku Mattilan tuottama soundimaailma on rikkaampi ja avarampi kuin Jori Sjöroosin raaemmalla ja pelkistetymmällä Blanco Spiritualsilla (2008). 



Pakottoman vapautunut odotuksen kuvaus Sitä pitää olla viileä takoaa monimielisiä mielikuvia pidättelyn filosofiasta ja yhteishuutoina kohteensa pyyhkivistä peloista. Veljesten vertaileminen toisiinsa on aina ikävää, mutta väkisinkin muutama kappale (Mannerlaatat, Laulajan paras ystävä, päätösbiisi Friikkaan) tuo mieleen myös Ilkka Alangon, erityisesti sinänsä taidokkaan Mannerlaattojen irrallinen “presidentti rukoilee” -hokema. Laulajan paras ystävä alkaa lupaavasti, mutta menee kuoleman popkulttuurisen siunauksellisuuden kuvailussa äkkiä kuluneisuuksiin. Onnellisuuden parhaat biisit (nimiraidan ja Sitä pitää olla viileän lisäksi Antaudutaan, Sytytä elämä ja Hullun paperit) muistuttavat aliarvostetun Irti-levyn (1996) nosteisimmista tunnelmista.

Alangon levyt ovat monesti rakentuneet siten, että raikkaita jyviä ja räkäisiä akanoita on ripoteltu tasapainottamaan toisiaan. Onnellisuuden olotila taistelee puolestaan pitkään, mutta ratkaisevilla loppuminuuteilla kokonaisuus ei summaudu toivotulla tavalla.