ake Buggin astumisesta parrasvaloihin vuosi sitten oli vaikea olla iloitsematta. 18-vuotias brittijannu, jonka lauluissa oldies-musa soi raikkaan epämuodikkaana. Debyytillä mielikuvituksettomuuden sekä rahinan ja särön läpi kuultavan laskelmallisuuden antoi vielä anteeksi, toivoen samalla kakkoslevylle roppakaupalla rohkeutta.
No, sitä ei saatu. Saatiin toinen levyllinen aika lailla samaa, kauniita ja rempseitä folkrockbiisejä Jaken dylanmaisesti honottavan mutta miellyttävämmän äänen kuljettamina.
Itse asiassa tähän verrattuna debyytti kuulostaa paljon särmikkäämmältä ja herkemmältä. Pahoin pelkään, että syytä siihen saa etsiä Shangri Lan tuottajaksi pestatusta Rick Rubinista, joka on suuri jenkkiyleisö mielessään hionut Buggin pojan särmiä sileiksi. Tylsimmillään Shangri La on pelottavan lähellä c-luokan Oasista, jossa rhythm’n’blues ja rockabilly-vaikutteet ovat enää vain päälle liimattuja mausteita. Toivoa kuitenkin on, sillä parhaimmillaan, rauhallisimmilla ja juurevimmilla hetkillä, liikutaan yhä hurmaavilla taajuuksilla.
Majoreiden syyttely on paitsi mielikuvituksetonta myös usein turhaa, mutta Shangri Lan äärellä ei voi olla miettimättä, miten hienoa olisi ollut antaa Jaken kasvaa, kokeilla ja etsiä ääntään rauhassa. Joka stadioniin kurkottaa, se alelaariin kapsahtaa.