Jonesin reuhka on ymmärtänyt hyvin olennaisen seikan rokkaamisesta. Kun alkaa rokata, kannattaa samoilla lämpimillä rokata vittu täysiä. Niinpä tämän levyn Little Richard -henkinen rytmirock on soitettu hakkaamalla kaikkia instrumentteja vittu täysiä. Pianoa piestään kuin puolustuskyvytöntä kuuttia ja kielisoittimiakin lyödään vaikka ne makaavat jo kanveesissa. Rummut ovat hakkaamista varten muissakin bändeissä. Kaiken päälle huudetaan kurkku ruvella, että ”Woo yeah!”
Vittu täysiä rokkaaminen ei ole kauhean omaperäinen keksintö, mutta Burning Your House Downin biisit ovat pirun toimivia perinnerunttauksia, ja bändin svengi murhaava. Äänimaailma on lämpimästi tötteröllä ja tylsemmässäkin blueskierrossa jatkuva fiilisten yliajo huvittaa. Mittarit iskeytyvät punaiselle levyn alussa ja pysyvät yhdessätoista koko hikisen puolituntisen.
Jim Jonesilta uupuu Jon Spencerin tai Jack Whiten kaltaisten bluesmutiloijien kokeilunhalua, mutta eipä kaikkien tarvitse keksiä tulta uudelleen. Aluksi levyltä ei jää mieleen yhtään kappaletta, mutta mölyämisen intensiteetti tekee vaikutuksen. Lisäkuunteluissa alkaa päähän jäädä koukukkaita riffejä ja hienoja ulvontalinjoja.