Jussi Selon soolodebyytti jättää hämmentyneen olon. Miehen motiivit kokeilla siipiään ilman Uniklubia ja samalla tavoitella uutta yleisöä, ovat selkeästi nähtävissä, mutta lopputuloksen äärellä ilmaan nousee kysymysmerkkejä. Tärkeimpänä: kenelle tämä on suunnattu?
Sovituksellisesti levy on selkeä irtiotto Uniklubiin, sillä levyn soundi on yllättävän epämoderni, kevyt ja jopa karu. Äänessä on paljon akustisia soittimia ja sävellykset taipuvat paikoin iskelmän reviirille. Se vihjaisi kypsemmän yleisön tavoittelusta, mutta toisaalta lukion kuvistunneista muistuttava kansitaide ja tekstien puberteettisen dramaattiset tunteenpurkaukset lasisista sydämistä ja sydämen pahoinpitelystä tuskin vetoavat kovin varttuneeseen väkeen.
Olen aina pitänyt Jussin neumannmaisen hauraasta lauluäänestä ja se tekee tästäkin levystä tunnistettavan ja edes jossain määrin persoonallisen. Uniklubi on onnistunut uransa aikana tekemään pari ensiluokkaisen komeaa radiohittiä ja myös nyt on mukana muutama tarttuva popsävellys (Pöly ja Älä päästä minua pois), mutta kummallisen ohuesti ja oudoksuttavilla sovitusratkaisuilla nekin on toteutettu.
Jussin soolon ansioiksi on luettava irtiotto emobändistä ja kokeilevuus, mutta muuten tyyliään koko kestonsa ajan hakeva albumi tuntuu olevan pahasti hukassa.