Pörinää ja psykedeliaa uudistuneesti tuotettuna – näin väittää Ufomammutin kahdeksannen albumin saatekirje. Kuulemma levyn nimen saa lausua omalla äidinkielellään. Kiitoksia paljon. ”Kahdeksikko” sisältää totta kai kahdeksan kappaletta, ja kappas, kun numeron 8 kääntää kyljelleen, se muuttuu äärettömyyden merkiksi.
Kenties kiehtovin elementti Ufomammutin uutukaisessa onkin sen kotikutoinen mutta jollain tavalla sisällyksellinen konsepti. Musiikillisesti tästä ei suurempia ilonkiljahduksia irti saa: milanolaiset doom synkistelijät jauhavat fuzzattujen kitaroiden, kaiutettujen rumpukomppien ja surisevien syntetisaattoreiden ylläpitämää äänimaisemaansa kolmen vartin ajan, yhä uudelleen samoja rytmejä ja riffejä toistaen, melodioita kaihtaen ja alataajuuksista tinkimättä. Viritysmittareita ei näissä hommissa tarvita, hindulehmän hermoja sekä THC:tä sitäkin enemmän.
Parhaimmillaan Ufomammutin tunnelmat äityvät rumankauniiksi ja julmanherkiksi. Kovin populaaria tästä kokemuksesta ei silti mitenkään muotoudu, vaan jähmeähkössä hitaudessaan Ufomammut on tarpeettomankin raskasta kuunneltavaa.