Charles Mansonin psykopaatti-perheeseen kuuluneelta Linda Kasabianilta nimensä lainanneen brittiyhtyeen toinen albumi näki päivänvalon jo alkusyksystä. Vetkuttelu kansainvälisen julkaisun kanssa on hieman outoa, sillä Kasabian on selvästi yksi Englannin tämän hetken potentiaalisimmista breikkaajista kotimaansa ulkopuolella. Suora seuraus tilanteesta on se, että ne jotka olivat Kasabianin jo omaksensa ottaneet, eivät varmasti jääneet odottamaan virallista julkaisua, vaan sijoittivat rahansa kansainvälisiin nettilevykauppoihin. Ei siis kannata ihmetellä, jos – ja kun – Empiren myyntilukemat jäävät mitättömiksi. Se ei tarkoita, ettei Kasabianilla olisi seuraajia.
Ensimmäisen levyn perusteella oli vaikea sanoa, onko Kasabian lintu, kala vai ihan joku muu. Paikoin yhtyeen tekemisessä oli tulenpalavaa draivia, mutta paikoin se sortui vain toistamaan brittirockin väsyneimpiä pubikliseita. Selkeää vastausta ei saada vieläkään. Kasabianin kuningasajatuksena on ollut pyrkiä kohti jonkinlaista Stone Rosesin, Rolling Stonesin ja Chemical Brothersin hybridiä – eli lopputulosta, jossa yhdistyvät sekä alkuvoimainen rock että tanssittavuus – mutta täyteen potentiaaliinsa. Yhtyeen kone ei kertaakaan kiihdy. Hyvää yritystä toki on (muun muassa kappaleessa Stuntman), mutta silloinkin mieleen hiipii karvas ajatus siitä, että Primal Scream tekee tämän huomattavasti paremmin.