Olen messias on monestakin syystä kiinnostava sukellus suomalaiseen rockhistoriaan. Kauko Röyhkän luonteva suhtautuminen omiin saavutuksiin antaa ketterän yleisilmeen kuuden cd:n mittaiselle välitilinpäätökselle. Yli kolmen vuosikymmenen kurkottava läpileikkaus on erittäin tuotteliaan taiteilijan oma näkemys urastaan ja sellaisena kiinnostava. Sekä mielihyvää että vastaväitteitä poikivan otannan on tehnyt menneisyytensä kanssa sinut oleva mies.
Tämä kokovartalokuva tunnustaa merkkipaalut, mutta ei pysähdy niihin. Ankeiden aikojen olemassaoloa ei kiistetä, ja komeroitakin kaivellaan uteliaasti. Klassikoiden ja harvinaisuuksien vuoropuhelusta syntyvä kokonaiskuva on yllättävänkin tuore ja särmikäs.
Kauko Röyhkän ehkä tärkein yhteiskumppani Riku Mattila on osuvasti todennut, että Röyhkä toi lyhytproosan suomalaiseen rocklyriikkaan. Olen messias -kokoelman tarjoama kuva rocklaulujen muotoon novellinsa kirjoittaneesta lauluntekijä Kauko Röyhkästä on monisyinen. Novellivertaus pätee nimenomaan Röyhkän parhaisiin teksteihin. Terävistä havainnoista syntyy tarkasti rajatun ajan ja paikan draamaa, kiteytynyttä, merkityksiä tihkuvaa ja samalla vapaasti hengittävää kieltä, psykologisesti ja emotionaalisesti hyytävän tarkkaa lyriikkaa.
Säveltäjänä Kauko Röyhkää on vaikea pitää hiotun muodon mestarina. Useimpien laulujen melodiikka kasvaa suoraan hänen laulutyylistään. Sävelkulut ovat monasti luonnosmaisia. Se mitä lauluntekijän piirtämän hahmon ympärille soitetaan, on usein aivan ratkaisevassa roolissa. Melodisesti puhuttelevin anti monissa kappaleissa piilee aivan muualla kuin lauluosuudessa, esimerkkinä vaikkapa Lauralle-kappaleen kuolematon intro.
Tämän vuoksi Olen messias on mitä suurimmassa määrin dokumentti paitsi Röyhkästä, myös niistä muusikoista, joiden avulla musiikki on saanut lopullisen muotonsa. Kauko Röyhkän eri yhtyeiden painottuminen tällä jotoksella onkin suurin mutinan aihe. Röyhkän kolme vuosikymmentä saavat lähes saman verran huomiota, mikä tuntuu oudolta.
1980-luvun toiminut Narttu-yhtye eri kokoonpanoissaan oli yksi suomalaisen rockin historian hienoimmista komboista: tyylitajuinen, napakka, moneen taipuva ja svengaava, mitä ei monesta 1980-luvun suomalaisesta bändistä voi sanoa. Kuten Kauko Röyhkän kiitettävän suorapuheisessa kylkiäishaastattelussa ja biisikohtaisissa pohjustuksissa todetaan, Narttu oli musiikillisen loiston takana erittäin jännitteinen ja hankala työyhteisö. Onko tämä syynä siihen, että kiistaton kultakausi on tässä yhteydessä vain kahden levyn mittainen?
Olisin kernaasti sipaissut takakireästä ja aikaa selvästi heikommin kestäneestä 1990-luvusta tai arkistoista kaivetuista demoista ja spesiaaliversioista lisätilaa tälle yhtyeelle, jonka ylivoimaisuuden suhteen yleinen konsensus lienee selvä. Toisaalta ennakko-odotusten vastaisesti toimiminen tekee tästä huolella toteutetusta muotokuvasta entistä röyhkämäisemmän.
