Pitkän tauon jälkeen Riku Mattilan kanssa työstetty Rock’n’roll -klisee yllätti popmaisella kepeydellään, mutta Hiili Hiilesmaan, Mats Huldénin ja Timo Vikkulan porukalla tuottamalla Miss Farkku-Suomi -albumilla Kauko Röyhkän rock soi osin ankarampana kuin aikoihin. Tietoisen vanhahtavasti ja hyväntahtoisen naiivisti nimetty Miss Farkku-Suomi muodostaa ehyen kaaren alun raskaudesta teiniunelmaiseen leppeyteen palaten lopullaan takaisin hieman järeämpiin otteisiin.
Miss Farkku-Suomen teksteissä erottuu kehitys poikavuosien nuoruusmuistoista kohti elämänkokemusta ja aikuisempia – mutta ei välttämättä vähemmän kipeitä – tilanteita. Levyn laulut ovat usein yleisiksi kasvavia yksityisiä tarinoita, joita kuunnellessa voi hyvällä onnella tavata oman menneen itsensä.
Mukavan painavasti groovaava Sanojen valtakunta peruuttaa kohti lapsuutta ja Koulun portilla muistelee kouluvuosien ihastumista hieman pehmeämmin. Upeasti mukaansa imevä riffailu korostaa Cooperin testin armottomuutta. Tulevat suoriutujat kiertävät juoksurataa veren maku suussaan. Kauko Röyhkän ja Olgan yhdessä laulama Teiniunelmassa on häpeämättömän kaunis ja naiivi kertosäe ja yhteen biisin pääosista nousee myös Timo Vikkulan piano. Tero Klingin huilun ja television viihdeohjelmien kuorojen lailla ilakoivat taustalaulajattaret koristavat raitaa Pummaan päivän töistä, joka vaihtuu saumattomasti biisiin Verhot kiinni. Vau! hätkähdyttää lähes baccara-donnasummerisesti 70-lukulaisella jousien silaamalla diskobeatillä Timo Vikkulan kitaroinnin flirttaillessa shaftisen wah wah’n ja rautalankaisuuden kanssa. Muinainen härkä puskee vastustamattomasti lyhyesti nykivällä riffillään Vikkulan soiton synnyttäessä samanaikaisesti mielikuvaa sekä T. Rexistä että Jimi Hendrixin 3rd Stone From The Sunista. Sitar-introinen Lopultakin vie Miss Farkku-Suomen hiipivän elämänjanoiseen päätökseen.
Miss Farkku-Suomi on pitkä ja vivahteikas albumi ja kaikkinensa parasta Kauko Röyhkää pitkiin aikoihin.
