KAUKO RÖYHKÄ: Etsijät

KAUKO RÖYHKÄ
Etsijät
Ranka

Kauko se jaksaa takoa albumeja väsymättä. Hyvä niin. Etsijät-levyn seurassa ei pääse pitkästymään. Skaala on laaja eikä soinnillinen ajattelu ole juuttunut menneisyyteen. Röyhkän pitkäaikainen combo pursuaa ilmaisuvoimaa ja johtajan laulu(i)ssa kytee elävä mielenkiinto elämään ja ihmisiin. Tekstitkin ovat sillä tavalla todellisia, että niistä kiinnostuu väkisin. Kvartetin kaikki jäsenet tuntuvat olevan samalla aikuisella tasolla basisti Mats Huldenin ja kitaristi Timo Vikkulan tuotannon huokuessa syvyyttä, sävyjä ja särmää. Tämä on miesten meininkiä parhaimmillaan eikä mitään "adult oriented"-velliä.

Nimiraita avaa pelin polttavan filosofisena laajakangasnäkynä, jossa Vikkulan kitarat ja koskettimet sekä Kallion torvet, rajusti sooloileva Juhani Aaltonen vieraanaan, nuoleskelevat levotonta päähenkilöä alati vaanivan kiirastulen ahnaina liekkeinä. Asiaa! Unettomuus peilaa aihettaan nasevasti harhailemalla öisiä katuja tokkuraisen kokeellisena särö-bluesina. Kesäpäivä on malliesimerkki vähäeleisestä popista, joka välittää aidon tuntuisen elämyksen useimpien kokemasta arkisesta ristiriitatilanteesta. Sointivinkkeli siirtyy hienosti lähikuvasta etäälle ja takaisin. Pauliina, rantatyttö edustaa Kaukon kevyempää perus-poppia lajinsa kärkipäästä. Tero Klingin sensuelli rumputyö ja akustisesta maalailusta orastavaan twangiin sekä itämaiseen ja muuhunkin psykedeliaan yltävä kitarointi kruunaavat myöhästyneen kesähitin.

Päivä kulki pois lainemaisesti liplattavine kitaroineen, eteerisine haitareineen, vihellyksineen ja kuulaine konserttipianoineen tavoittaa Kaukon runollisimmillaan ja kauneimmillaan. Kiittämätön paheksuu pendolinomaisella paahdolla päähenkilön jättänyttä naista, mutta paljastaa hellässä väliosassaan tilittäjän avuttomuuden oman kaipauksensa koukussa. Oivia lauluharmonioita sisältävä Melankoliakin luotaa huono-onnisen miehen tuntoja, ei kuitenkaan olueensa itkevänä mollijollotuksena, vaan napakasti raikkaana, melkein funkynä jazz-iskelmänä ja Kristiina Haltun seksikkäästi ironiseen hahmoon pukeutuneena.

Kerran ilmestyin maalaa kirkkourkujen ja hälyisen industrialismin pikanttina yhdistelmänä katkeransuloisesti staattisen vision Kaukon nuoruudesta kokemisen välittömyyden merkitystä pohdiskellen. Psykologinen aivoriihi jatkuu kiehtovasti perimmäisiin kysymyksiin pureutuvalla päätösraidalla Valmis, jossa Aaltonen tenoreineen loistaa jälleen.

Etsijät on nimensä väärtti. Se ei tyydy trendeihin, yleisesti hyväksyttyihin linjoihin eikä valmiiksi pureskeltuihin virityksiin. Sen monitahoinen identiteetti löytyy juuri siitä loputtomasta, vaistomaisesta ja riskialttiista tuoreen näkökulman etsimisestä, joka aina leimaa jännittävintä pop-musiikkia.